Elokuvan historiasta on kirjoitettu
paksuja erikoisteoksia. Tässä joudutaan tyytymään
joihinkin perustietoihin ja painotus on tässä viestintätieteellinen,
ei elokuvataiteellinen.
Elokuva on nimensä mukaisesti elävää, liikkuvaa kuvaa.
Varhainen elokuvan nimitys kinematografia, viittaa kreikan sanaan
kinesis (liike, muutos). Tästä tulevat mm. englannin
sana cinema ja saksan Kino. Elokuva perustuu näköaistimuksen
hitauteen. Näköärsykkeen häviäminen näköhermostosta
ja aivoista kestää hieman alle 0.1 sekuntia ja jos kuvia esitetään
peräkkäin enemmän kuin 15 kuvaa sekunnissa, sulautuvat
erilliset kuvat yhdeksi liikkeeksi. Elokuvakamera on valokuvauslaite joka
pystyy valottamaan jatkuvalle filmille kuvia 24 kertaa sekunnissa ja esityksessä
käytettävä projektori puolestaan liikuttaa filmiä
samaisella vauhdilla valonlähteen ja linssin välissä.
Elokuvalla välineenä on pitkä historia ja on tarvittu lukuisia
keksintöjä ennen kuin elokuvaus kävi mahdolliseksi. Jo
100-luvulla jKr. luonnontutkija Ptolemaios teki havaintoja näköaistimuksen
hitaudesta ja jälkikuvaominaisuuksista. Myöhempinä vuosisatoina
kehitettiin monenlaisia optisia leluja, joissa katsoja tirkisteli reiästä
pyörivälle kehälle piirrettyjä kuvia, jolloin syntyi
liikkuvan kuvan illuusio. Antiikin aikoina tunnettiin polttolasit eli
linssit, joilla pystyttiin luomaan optinen kuva maisemasta tasopinnalle.1600-luvulla
eräs saksalainen pappi kehitti laterna magican (taikalyhdyn)
esityypin: sillä pystyi heijastamaan seinälle ohuelle kalvolle
piirrettyjä kuvia. Tällä periaatteella toimii myös
elokuvaprojektori.
Kameralaitteiston alkumuoto camera obscura (hämärä
huone) kehiteltiin ilmeisesti arabikulttuurin piirissä 1000-luvulla,
mutta varsinaisesti sen esitteli Leonardo da Vinci 1500-luvun alussa.
Camera obscura on valotiivis huone tai laatikko, johon pääsee
valoa vain pienestä reiästä. Reikä toimii linssin
tapaan, jolloin takaseinälle muodostuu kuva. Hieman myöhemmin
reikään sijoitettiin linssi, minkä seurauksena kuvan laatu
parani. Tällaisenaan laite oli hyödyllinen taiteilijoille, jotka
saattoivat piirtää kuvan optisen kuvan mukaisesti.
1800-luvun alussa kemian
tuntemus oli edennyt niin pitkälle, että todettiin joidenkin
kemiallisten yhdisteiden valonherkkyys. Ranskalaiset Joseph Nicéphore
Niépce ja Louis Daguerre kehittivät 1820-luvulla menetelmää,
jossa hopeayhdisteellä päällystettyyn metallilevyyn muodostui
valon vaikutuksesta pysyvä kuva: valokuvaus oli näin keksitty.
Pian opittiin päällystämään lasilevyjä valoherkällä
aineella ja 1850-luvulla kehitettiin negatiivimenetelmä, jonka avulla
voitiin vedostaa suurennettuja kuvia valoherkälle paperille.
Aluksi valotusajat olivat niin pitkiä, että ainoastaan vakaasti
paikoillaan jököttäviä kohteita voitiin vangita valokuvaan.
Elokuvaa varten materiaalin valoherkkyyttä oli kehitettävä
niin, että 1/15 sekunnin valotus riittäisi. Kamerassa täytyi
olla suljin, joka kykenisi avautumaan ja sulkeutumaan nopeasti. Kehitettiin
mm. valokuvausrevolveri, jolla pystyi nopeasti ottamaan koko "rullallisen"
kuvia. Laukkaavan hevosen liike vangittiin kahdellatoista riviin asetetulla
kameralla. Kameroiden kehityksessä oli ns. iirishimmentimen keksiminen
1887 tärkeä keksintö: sen avulla voitiin kameran "silmää"
avata suureksi hämärässä ja supistaa se pieneksi kirkkaassa
valossa, jolloin filmi sai aina tarpeeksi, mutta ei liikaa valoa.
Lasilevyillä ei elokuvaa olisi voitu toteuttaa. 1870-luvun alussa
keksittiin ensimmäinen muovi, joka sai kauppanimen "selluloidi".
Tämä oli alkoholilla käsiteltyä nitroselluloosaa,
periaatteessa samaa ainetta kuin aseissa käytettävä ns.
savuton ruuti. Selluloidi oli notkeaa, kirkasta ja kestävää,
siis erinomaista filmipohjaa. Ikävä kyllä se oli tavattoman
tulenarkaa tavaraa, jossa alkaa räjähdykseen johtava ketjureaktio
jo 150 C lämpöasteessa. Kun elokuvaprojektorin valonlähteenä
käytettiin sähköistä valokaarta, niin hieman liioitellen
voidaan sanoa, että elokuvien esittäminen oli kuin sähköhitsausta
ruutikellarissa. Paljon elokuvateattereita paloi. Esimerkiksi v. 1927
Tampereella elokuvateatteri Imatrassa filmirulla syttyi tuleen ja liekit
levisivät raivoisasti teatterin katsomoon, niin että 21 ihmistä
kuoli. Vasta 1950-luvulla selluloidi korvattiin huonosti palavalla asetaattifilmillä.
1800-luvun lopulla oltiin niin pitkällä, että elokuva saattoi
syntyä. Elokuvan syntyhetkenä pidetään ranskalaisten
Louis ja Auguste Lumièren julkista elokuvaesitystä Pariisissa
Grand Cafén kellarikerroksessa 28. joulukuuta 1895. Lumièren
veljeksillä oli näytettävänä kymmenen erilaista,
n. minuutin mittaista elokuvanpätkää arkisista aiheista:
asemalle saapuva juna, työväki poistuu tehtaasta, meri, suihkulähde
jne. Nämä olivat itse asiassa dokumenttielokuvia, jotka
säilyivät jatkossakin yhtenä elokuvien tyyppinä. Junan
päälle syöksymisen liikevaikutelma oli kokemattomista ihmisistä
niin uskottava, että heidän täytyi suorastaan paeta. Pian
esitettäväksi liitettiin hupailu "kasteltu kastelija",
jossa puutarhuri suihkutetaan märäksi. Lumièren veljekset
uskoivat, että ihmiset ovat kiinnostuneita elokuvasta vain liikevaikutelman
vuoksi ja että he kyllästyvät siihen pian. Näin varmasti
olisikin tapahtunut, ellei elokuvalle olisi keksitty kantavampaa sisältöä.
Näyttelijä ja taikuri Georges Méliès tajusi ensimmäisenä
juonellisen näytelmäelokuvan mahdollisuudet. Méliès
käytti estottomasti mielikuvitusta ja trikkejä elokuvissaan.
Hänen tekemistään tuhannesta lyhytelokuvasta kuuluisin
on "Matka kuuhun" (1902).
Vuonna 1902 Edwin S. Porter ohjasi Yhdysvaltojen ensimmäisiin lukeutuvan
näytelmäelokuvan "The Life of an American Fireman"
(Päivä palomiehen elämästä) ja seuraavana vuonna
maailman ensimmäisen lännenelokuvan (western) "The Great
Train Robbery" (Suuri junaryöstö). Porter vapautti
elokuvan studiosta, hän vei kameran autenttisille tapahtumapaikoille
ja seurasi kahdessa eri paikassa samanaikaisesti kehittyvää
juonta. Elokuvaohjauksen varsinaisena isänä pidetään
kuitenkin David Griffithiä (1875-1948). Hän käytti psykologista
kerrontaa, muutti kameran paikkaa kesken kohtauksen, otti käyttöön
valaistuksen tehokeinoja. Hän myös leikkasi elokuvansa leikkauspöydässä.
Ensimmäinen Griffithin käänteentekevistä elokuvista
oli "Birth of a Nation" (Kansakunnan synty, 1915).
Yhdysvalloissa elokuvantuotannosta tuli suurteollisuutta 1920-luvulla.
Elokuvateollisuus oli muuttanut New Yorkista aurinkoisen Kalifornian Hollywoodiin
vuonna 1909. Los Angelesin vähäpätöinen esikaupunki
alkoi muuttua jättiläistehtaaksi, johon elokuvanvalmistamot
rakensivat laajoja studioitaan. Tähtijärjestelmä, standardisoidut
juonirakenteet, lajityypit, tuotantotavat vakiintuivat. Muutamat elokuvamogulit
tehtaineen hallitsivat tuotantoa: mm. Louis B. Mayer, Warnerin veljekset
ja Samuel Goldwyn. Suurten tehtaiden itsevaltiuden aika kesti 1950-luvulle
saakka.
Euroopassa v. 1914 alkanut I maailmansota tukahdutti eurooppalaisen elokuvatuotannon
ja siirsi alan painopisteen Yhdysvaltoihin. Sotaa käyvässä
Euroopassa nitroselluloosaa ei riittänyt filmeihin, vaan se tarvittiin
ammusten ja luotien ajoaineeksi rintamalla. Ensimmäinen maailmansota
synnytti propagandaelokuvan. Elokuva on petollisen uskottava väline,
sillä yleisö helposti luulee sen tarjoavan suoran ikkunan todellisuuteen,
vaikka tosiasiassa elokuvassa kaikki on huolellisesti valikoitua tai poisjätettyä.
Elokuva myös vetoaa tunteisiin tehokkaasti. Myös Yhdysvalloissa
alettiin esittää Saksan vastaisia propagandafilmejä elokuvien
alussa maan liittyä sotaan v. 1917. Saksassa myös osattiin tehdä
propagandaa, ja perinne jatkui natsivallan aikana vuodesta 1933 eteenpäin.
Joseph Goebbelsin johtama propaganda- ja valistusministeriö tarkasti
ennakkoon kaikki elokuvat. Hitlerin valtaantulon jälkeen mm. kuuluisa
elokuvataiteilija Fritz Lang joutui pakenemaan maasta.
Elokuvailmaisua kehitettiin myös vuonna 1918 syntyneessä Neuvostoliitossa.
Lenin itse sanoi elokuvaa kaikista taiteista tärkeimmäksi. Elokuva
otettiin "sosialismin rakentamisen" välineeksi kuten muukin
joukkoviestintä Neuvostoliitossa. Neuvostoelokuvan suuria vaikuttajia
on Sergei Eisenstein, maailmankuulu elokuvataiteen uranuurtaja ja kehittäjä.
Hän kuuluisimpia elokuviaan ovat "Panssarilaiva Potemkin"
(1925) ja "Lokakuu" (1927). Muita maineikkaita elokuvan
kehittäjiä ovat mm. Vselovod Pudovkin ja Dziga Vertov.
Suomessa elokuvatuotanto käynnistyi varsinaisesti v. 1919,
jolloin Erkki Karu, Teuvo Puro ja Karl Fager perustivat Suomen Filmikuvaamo
Oy:n, joka pari vuotta myöhemmin muutti nimensä Suomi-Filmi
OY:ksi. Yhtiö tuotti 3-5 elokuvaa vuodessa. Varhaiskauden mykkiä
klassikkoja ovat Erkki Karun ohjaamat "Koskenlaskijan morsian"
(1923), Nummisuutarit (1923) ja "Meidän poikamme"
(1929). 1930-luvulla perustettiin T.J. Särkän johtama Oy
Suomen Filmiteollisuus. 1930-luvun lopulla tuotettiin n. 20
kokoillan (ääni)elokuvaa vuodessa ja ne olivat hyvin suosittuja.
Elokuvateollisuuden korkeasuhdanne ei katkennut edes sotavuosiin ja huippuunsa
(30 elokuvaa) se ylti 1950-luvun puolivälissä, sillä televisio
ei täällä vielä tuolloin syönyt yleisöä.
Elokuvat olivat aluksi mykkiä. Tämän kauden suuria nimiä
ovat koomikot Mack Sennett, Charles Chaplin, Buster Keaton, Harry Langdon
ja Harold Lloyd. Vuonna 1927 sai äänielokuva "The
Jazz Singer" ensiesityksensä; tässä elokuvassa
näyttelijät sekä puhuivat että lauloivat. Ääni
tuli äänilevyltä, mutta pian opittiin tallettamaan ääni
optisesti selluloidirainaan. Monet mykän kauden koomikot (esim. Buster
Keaton) eivät pystyneet siirtymään äänielokuvan
aikakauteen, vaan heidän uransa loppui. Chaplin on esimerkki niistä,
jotka pystyivät jatkamaan äänielokuvassakin. Ensimmäinen
värielokuva oli Walt Disneyn piirroselokuva "Flowers
and Trees" (1933). Ensimmäinen onnistunut värillinen
kokoillan elokuva oli Rouben Mamoulianin ohjaama "Becky Sharp"
(1935). Ensimmäinen värillinen maailmanmenestys oli Victor Flemingin
ohjaama "Gone With the Wind" (Tuulen viemää,
1939). Magneettinen ääniraita ja laajakuva ovat elokuvan 1950-luvun
teknistä kehitystä.
Ennen television valtakautta 1900-luvun alkupuolella dokumentti- ja uutiskatsaukset
tarjosivat välähdyksiä maailman tapahtumiin. Vaikka dokumentaarisia
elokuvia oli tehty aiemminkin, tuli sana "documentary"
varsinaisesti käyttöön vasta englantilaisen John Griersonin
sillinpyytäjien elämästä kertovan elokuvan "The
Drifters" myötä vuonna 1929. Klassinen dokumenttielokuva
on myös Robert Flahertyn eskimoiden elämästä kertova
"Nanook of the North" (1922). Uutisfilmejä näytettiin
elokuvateattereissa näytösten aluksi. Erityisen runsaasti uutisfilmejä
tehtiin II maailmansodan aikana.
Jo mykän kauden alussa elokuvissa esiintyneistä kaunottarista
tuli hyvin suosittuja, vaikka kansa ei tiennytkään heidän
nimiään. Kun erään tällaisen filmitähden
nimi paljastettiin 1910, syntyi elokuvan tähtijärjestelmä.
Tähtijärjestelmään kuuluu, ettei näyttelijä
mukaudu erilaisiin elokuviin, vaan että elokuvat räätälöidään
tähdelle sopiviksi. Näin yleisölle tutuksi tullut sankari
tai sankaritar saa seikkailla elokuvista toiseen suunnilleen samanlaisena.
Asiakkaat tietävät jo ennakolta odottaa John Wayneltä juuri
"waynemaista" käytöstä, eikä heidän
odotuksiaan suinkaan petetä. Näin standardisoitu tuote on taloudellisestikin
menestyvä, ja menestyä elokuvien pitikin niitä rahoittavien
pankkiirien ja liikemiesten mielestä.
Tähtien tapaan kuluttajien odotuksia täyttävät myös
genret eli lajityypit: lännenelokuva, gangsterielokuva, slapstick-komedia,
musikaali jne. Tiettyyn genreen kuuluvan elokuvan valitessaan henkilö
jo ennalta tietää pääpiirteissään mitä
tässä "maailmassa" voi tapahtua: näin genret
luovat turvallisuutta ja jatkuvuutta epävakaaseen maailmaan. Ennen
elokuvaa lajityyppejä on esiintynyt kirjallisuudessa, teatterissa,
musiikissa jne. Myös esim. sarjafilmien sarjallisuus toimii
yleisön odotuksia tyydyttäen: kun vaikkapa tv-sarja on luotu
sen peruskaava toistuu samanlaisena ohjelmasta toiseen.
Elokuva oli kaupallista sirkuskuvia joukoille alusta alkaen. Aluksi elokuvia
esitettiin markkinateltoissa ja vaudevilleteattereissa, mutta 1905 alkaen
Yhdysvalloissa alkoi olla erillisiä elokuvateattereita. Näitä
nickelodeon (nickel = 5 centin raha) teattereita oli v. 1908 jo
USA:ssa jo 10 000 kappaletta. Elokuvista tuli todellista joukkoviestintää
ja massaviihdettä. Vuonna 1911 New Yorkissa oli kaikkiaan 4.7 miljoonaa
asukasta ja näistä 1.5 miljoonaa kävi joka viikko elokuvissa.
Vuonna 1914 USA:ssa 40 miljoonaa henkilöä kävi elokuvissa
viikoittain; vuonna 1929 jo pelkästään alaikäisiä
elokuvien katsojia oli 40 miljoonaa. Elokuvien kävijämäärät
kasvoivat aina 1940-luvun lopulle saakka (Yhdysvalloissa 90 miljoonaa
katsojaa/ viikko). Sitten mm. television ripeän yleistymisen vuoksi
yleisömäärät alkoivat nopeasti pudota. Muualla maailmassa
kehitys on ollut samantyyppistä, joskin aikataulu vaihtelee.
Elokuvan suurimpien katsojalukujen romahdettua Yhdysvalloissa alkoivat
riippumattomat studiot tuottaa yhä suuremman osan elokuvista. Hollywoodin
ilmaisullinen kaanon murtui. Myös Euroopan elokuva elpyi tuottaen
elokuvataiteen suuria nimiä. Esimerkiksi ranskalaiset nuoren polven
ohjaajat esiintyivät laajana rintamana v. 1959 Cannesin elokuvajuhlilla:
François Truffaut, Alain Resnais, Jean-Luc Godard. Italiassa maailmankuuluiksi
nousivat Federico Fellini ja Michelangelo Antonioni, ruotsissa Ingmar
Bergman.
Aluksi televisio oli uhka elokuvalle, mutta pian filmiteollisuus huomasi
voivansa myydä vanhat elokuvat televisiossa esitettäväksi.
Nykyään elokuva ilmestyy ensin elokuvateattereissa voimakkaan
markkinoinnin kera. Elokuvan toivotaan saavan myönteisiä arvosteluja
lehdissä ja tulevan myös yleisömenestykseksi. Myös
oheistuotteita kaupataan. Melko pian ensiesityksen jälkeen elokuva
ilmestyy myös televisiossa katsottavana videona ja dvd -levynä.
Hieman pitemmän ajan kuluttua elokuva esitetään televisiossa.
Elokuvanteko on erityisesti Yhdysvalloissa kaupallista toimintaa, joka
edellyttää suuria budjetteja ja jossa suurten voittojen ohella
voi tulla myös huimia tappioita. Hollywood -elokuvan tuotanto maksaa
keskimäärin markkinointikuluineen n. 40 miljoonaa dollaria.
Suosituimmat elokuvat tuottavat 300-500 miljoonaa dollaria, joten rahoittavat
pankit saavat sijoituksensa kymmenkertaisena takaisin. Suurten voittojen
ja tappioiden liiketoiminnassa rahoittajat pyrkivät varmistamaan
kaikin keinoin elokuvan menestymisen. Iso bisnes on varovainen uusien
kokeilujen suhteen ja ohjaajien taiteellista vapautta rajoitetaan. Elokuvat
esitetään koeyleisölle, jonka tunnereaktioita seurataan
mm. sormenpäiden sähköjohtavuutta tutkimalla ja haastattelemalla.
Liian pitkästyttävään kohtaan voidaan leikata vaikka
takaa-ajokohtaus. Suurliiketoiminnan ohella toimii myös pieniä
studioita, joissa tehdään pienellä rahalla kokeilevampia
elokuvia. Näiden luovista kokeiluista suurliiketoiminta voi sitten
omaksua hyviksi osoittautuneet keksinnöt.
Taikuri Georges Méliès'n 1900-luvun alussa aloittama trikkikuvauksen
perinne on vuosien varrella yhä kehittynyt. Nykyään elokuvien
katastrofikohtaukset ja tehosteet voidaan luoda tietokoneohjelmilla digitaalisesti.
Kun animaatioelokuvat ennen perustuivat lukuisten piirrosten kuvaamiseen
filmille, voidaan animaatiot nykyään toteuttaa tietokoneohjelmien
avulla. Elokuvateattereissa kehitys on kulkenut kohti suuria viihdekeskuksia,
joissa eri elokuvia esitetään samaan aikaan lukuisissa eri saleissa.
Niissä elokuvaelämyksen tehoa lisäävät voimakkaat
ja todentuntuisen tilavaikutelman antavat ääniefektit. Elokuvia
tehdään yhä useammin nuorille, sillä nämä
ovat pääasiallisia elokuvateattereissa kävijöitä
Tehtävä:
Katso elokuvateatterissa
tai televisiosta jokin viihde-elokuva. Laadi siitä pieni tutkielma.
Kiinnitä huomiota esim. tapahtumaympäristöön: missä
elokuvan tapahtuminen sijaitsee? Mistä ajasta käsin elokuvan
kerronta tapahtuu? Palataanko kerronnassa välillä menneisyyden
tapahtumiin? Selvitä juonirakenne: mikä käynnistää
tapahtumat ja antaa sankarille/sankarittarelle pyrkimyksen, motiivin johonkin?
Mikä tuo motiivi on? (esim. kosto, maailman pelastaminen, onnen saavuttaminen).
Mitkä tekijät haittaavat tai estävät sankaria/sankaritarta
hänen pyrkimyksissään. Entä millaisia ovat sukupuoleltaan,
iältään, olemukseltaan elokuvan sankarit ja sankarittaret.
Millaisia konnat ovat? Millä yksityiskohdilla konnista tehdään
vastenmielisiä tai pelottavia? Yritä tarkkailla myös elokuvan
musiikkia ja äänitehosteita. Millaisella musiikilla luodaan
jännitystä, millaisella taas rentoutunutta olotilaa?
[Luennon alkuun] [Seuraava luku]
©Internetix, TYT / Erkki Karvonen