INTERNETIX

Luento 5: 5.8.3. Televisio

Teknologia. Äänen välittämisen ohella kiinnostuttiin myös kuvan välittämisestä radioaalloilla. Television idea alkoi hahmottua jo 1800-luvun loppupuolella ja sähköistä, liikkumattoman kuvan siirtoa kaapelia pitkin kokeiltiin onnistuneesti (telefaxin esiaste). Mm. katodisädeputken (tv:n kuvaruudun) keksiminen 1897 oli yksi askel kehityksessä.

Yksinkertaistaen television toimintaperiaate on se, että tv-kamerassa linsseillä tuotettu optinen kuva muunnetaan sähköiseksi kuvaksi, joka voidaan siirtää lähetysaseman kautta kotien vastaanottimiin. Vastaanottimessa sähköinen kuva muunnetaan takaisin silmin nähtävään muotoon. Tarkempia tietoja tv-tekniikasta

Ranskalainen taiteilija Albert Robida ennusti vuonna 1882 piirroksessaan, että ihmiset voisivat vielä joskus katsoa kaukaisia sotia turvallisesti kotoaan. Näin luotiin jo ajatuksellista pohjaa televisiolle.

Ensimmäinen julkinen tv-lähetys tapahtui Lontoossa vuonna 1925. Tästä ja eräistä muista kokeista sai Uusi Suomi aiheen kysellä vuonna 1928: "Onko kaukonäkeminen (televisioni) pian todellisuus?". Säännölliset televisiolähetykset yleisölle alkoivat Saksassa vuonna 1935, Englannissa v. 1936 sekä Yhdysvalloissa ja Neuvostoliitossa v. 1939. Suomessa säännölliset näköradiolähetykset alkoivat erinäisten kokeiluvaiheiden jälkeen virallisesti v. 1958. Väritelevision lähetykset alkoivat USA:ssa jo vuonna 1954, joskin vasta vuonna 1965 kaikki kanavat ryhtyivät lähettämään ohjelmansa värillisinä. Suomessa säännölliset värilähetykset alkoivat vuoden 1969 alusta.

Toisen maailmansodan runtelemassa Saksassa television kehitys oli tyrehtynyt, mutta Yhdysvalloissa televisio kehittyi nopeasti teknisesti ja kaupallisesti. Vuonna 1950 Yhdysvalloissa alle 10 prosentilla talouksista oli televisiovastaanotin, vuonna 1955 jo 60 prosentilla oli televisio ja 1960 liki 90 prosenttia talouksista oli televisioperheitä. Radio oli lyönyt itsensä läpi USA:ssa parissakymmenessä vuodessa, television läpimurto kesti vain kymmenen vuotta. Television leviäminen noudatti ns. epidemologista mallia, jossa ensimmäiset tv:n omistajat tartuttavat "taudin" nopeasti muihin ja nämä taas uusiin ihmisiin. Suomessa televisioperheitä oli 10 prosenttia vuonna 1961; 50 prosentin raja rikkoutui 1966 ja 90 prosenttiin päästiin vuonna 1974.

Yhdysvalloissa televisiotoiminta on kaupallista radion tapaan. Siellä valtakunnallisia kanavia eli networkeja on neljä: ABC, CBS, NBC ja Fox. Näiden lisäksi on paljon alueellisia televisioita. Levityskanavina on maanpäällisen verkon lisäksi myös kaapeli- ja satelliittiyhteydet. Euroopassa on julkisen palvelun televisioita että kaupallisia. Esimerkiksi Iso-Britanniassa, Suomessa ja Ruotsissa on kaupallisia ja lupamaksuin rahoitettuja televisiokanavia.

Suomessa katsottiin, että lupamaksut eivät riitä kattamaan valtakunnallisen television lähetysverkon rakentamisen kustannuksia. Siksi perustettiin mainostajien, mainostoimistojen ja filmiyhtiöiden kanssa Mainos-TV vuonna 1957. Yhtiö tuli Yleisradion verkkoon kaupallisena vuokralaisena, joka vastasi mainonnan ohella myös omasta erikseen sovittavasta ohjelmakiintiöstään. Mainos-TV tulouttaa osan saamistaan mainosmarkoista Yleisradiolle, jonka toiminta on siis sekä lupamaksuin (vrt. lehtien tilausmaksut) että mainoksin rahoitettua. Suomessa oli aloittanut 1956 kaupallisen televisiotoiminnan Tekniikan Edistämissäätiön (TES) omistama TES-TV (tai Tesvisio). Tesvision ohjelmaa saattoi seurata vain Helsingin ympäristössä; myöhemmin perustettiin alaosastot myös Turkuun (1956-1959) ja Tampereelle 1957 (Tamvisio). Mainoskilpailussa Tesvisio jäi Mainos-TV:n varjoon ja vuonna 1964 YLE saattoi ostaa kilpailijansa pois markkinoilta. Tesvisiosta ja sen Tampereen tuotantoyhtiöstä Tamvisiosta muodostettiin Yleisradion TV 2.

Mainos-TV esitti ohjelmansa aluksi Yleisradion kanavilla, mutta vuonna 1993 Alma Media -konsernin omistama MTV3 sai oman kanavansa. Vuonna 1997 aloitti toimintansa Suomen toinen kaupallinen tv-kanava, Nelonen. Se kuuluu SanomaWSOY -konserniin.

Yhdysvalloissa monet radion aikakaudella kehitetyt lajityypit (genret) siirrettiin myös televisioon. Radiossa oli aloitettu esimerkiksi ns. saippuaoopperoiden, jotka nyt toteutettiin television päiväohjelmina. Nämä ohjelmat olivat mm. pesujauhefirmojen sponsoroimia ja jopa tuottamia - siitä nimitys. Saippuaoopperat siirrettiin vaivatta televisioon ja ne keräävät vielä tänäänkin suuria yleisöjä niin USA:ssa kuin Suomessakin. "I love Lucy" -sarja puolestaan oli tupakkafirman sponsoroima: niinpä siinä pistettiin tupakaksi tuon tuostakin. Suosittu lajityyppi oli myös tilannekomedia (SitCom). Myös lännenelokuvia ja poliisifilmejä muunnettiin televisiosarjoiksi. Villiin länteen sijoittuva Bonanza (alk. 1958) oli alusta alkaen värillinen lännensarja.

Elokuvat saivat televisiosta uuden esityskanavan. Myös näytelmät voitiin sovittaa myös televisiolle. Toki televisiossa esitettiin ja esitetään uutisia, ajankohtaisohjelmia, dokumentteja ja keskusteluohjelmia.

Televisio on välineenä sellainen, että se korostaa visuaalista puolta ja ihmisten nonverbaalista viestintää. Ruutuhahmoihin solmitaan jossain määrin ns. parasosiaalisia ihmissuhteita: televisiohahmot tulevat tutuiksi kuin ystävät, heihin jopa rakastutaan. Jotkut televisiojuontajat hymyilevät ja suorastaan flirttailevat katsojan kanssa. Televisio on potentiaalinen tunneviestin. Suuri osa tunteisiin ja asenteisiin liittyvästä viestinnästämme on ilmeillä ja eleillä tapahtuvaa; ja televisio pystyy välittämään tämän nonverbaalisen viestinnän tehokkaasti.

Television on sanottu edellyttävän rentoutunutta, tavallista käyttäytymistä esiintyjiltä: tuleehan esiintyjä olohuoneisiimme istumaan, joten käytös sen mukaiseksi! Televisio on kiireinen väline, jossa haastateltavilta ei sallita kuin ehkä 10-20 sekunnin mittaisia ääninäytteitä. Televisio suosii henkilöitä, jotka pystyvät sanomaan sanottavansa nopeasti ja konkreettisesti.

Amerikkalainen mediatutkija Neil Postman onkin kirjassaan Huvitamme itsemme hengiltä (1985) saanut aiheen todeta, että televisioväline tuhoaa vakavan ja harkitsevan keskustelun yhteiskunnasta, kun sen sijaan painettu sana suosii syvällisempää miettimistä. Postman sanoo, että television hallitsemassa amerikkalaisessa kulttuurissa julkinen keskustelu omaksuu viihteen muodon. Amerikkalaista nykykulttuuria Postman sanoo kulttuuriksi, jonka informaatio, ajatukset ja tietoteoria saavat muotonsa televisiosta, eikä painetusta sanasta. Kahteen niin radikaalisti erilaiseen viestimeen kuin painettuun sanaan ja televisioon eivät hänen mukaansa mitenkään voi sopia samat ajatukset. Kun painetun sanan merkitys vähenee, täytyy politiikan, uskonnon, koulutuksen ja kaikkien julkisuuden alueiden sisällön myös muuttua ja niiden sisältö täytyy valaa uudestaan puitteisiin, jotka sopivat televisioon. Ja televisio välineenä suosii viihteellisyyttä, pinnallisuutta.

Postman kuuluu samaan tutkimusperinteeseen kuin Marshall McLuhan, josta on ollut aiemmin puhetta. McLuhan ei kuitenkaan suhtautunut televisioon kielteisesti, vaan päinvastoin hän piti sitä demokraattisena välineenä joka purkaa turhaa hierarkkisuutta. Televisio luo uuden maailmanlaajuisen yhteisyyden, maailmankylän (global village).

Niin Postmanin kuin McLuhaninkin rasitteena on se, että he tarkastelevat vain välineen teknologisia ominaisuuksia. Eikö kuitenkin television viihteellisyys Yhdysvalloissa riipu ennen muuta sen läpeensä kaupallisesta luonteesta? Eurooppalainen julkisen palvelun televisio ei ole välttämättä niin viihteellinen. Tosin kaupallisten kanavien kanssa katsojista kilpaillessaan myös julkisen palvelun kanavat voivat omaksua yhä enemmän viihteellisiä muotoja. On ehkä niin, että televisiovälineellä on potentiaalisesti edellytykset olla viihdeväline, mutta muut seikat lopulta ratkaisevat missä määrin tämä ominaisuus otetaan todella käyttöön.

Mittaritutkimusten mukaan televisio tavoitti vuonna 2001 päivittäin 78 prosenttia yli 10 vuotiaista suomalaisista. Television kokonaiskatseluaika on kasvanut. Vuonna 2001 tv:tä katsottiin päivittäin keskimäärin 2 tuntia 47 minuuttia, kun vastaava luku vuonna 1991 oli 1 tunti 52 minuuttia. Lisäystä kymmenessä vuodessa siis noin yksi tunti. Yhtiöittäin katseluaika jakautuu niin, että Yleisradion kanavien osuus on 43 prosenttia, MTV3:n osuus 39 prosenttia ja Nelosen 11.6 prosenttia.

[Luennon alkuun] [Seuraava luku]