Kirjassa Suomen henkinen tila ja tulevaisuus Ilkka Niiniluoto toteaa, että olemme kansakuntana joutuneet taitekohtaan, jossa jokin vaihe on päättynyt, mutta emme tiedä, mihin olemme menossa. Menneisyys ei suorana ja hämmentämättömänä virtaa tulevaisuudeksi, on kansallisen itsetutkiskelun hetki. Kukaan ei vapaudu ajattelemisen ja toimimisen vastuusta, vaan jokaisen suomalaisen täytyy itse ajatella ja ottaa kantaa yhteisiin asioihin.
Jo lähes kolmekymmentä vuotta on oltu tietoisia ekologian kriisistä, siitä ettei elollisen luonnon kestokyky enää riitä jos väestön, teknologian ja talouden kasvu jatkuu nykyisellä tavalla. Edistysusko on kestämättömällä pohjalla.
Kahdeksankymmentäluvun lopun ylikuumentunut kasinotalous syöksi Suomen taloudelliseen lamaan. Seurauksena on ollut bruttokansantuotteen lasku, julkisten menojen rajut supistukset, lukuisat yritysten konkurssit, pankkikriisi, puoli miljoonaa (luku lienee todellisuudessa vieläkin suurempi) työtöntä ja valtion dramaattinen ulkomainen velkaantuminen.
Ei ihme, että lama heijastuu ihmisten mieliin, ajatuksiin, asenteisiin ja arvoihin aiheuttaen kansallista hätää, toivottumuutta ja lopulta henkistä lamaa.
Henkisen laman seurauksia ovat yleinen epävarmuus ja ymmälläänolo kaikissa kansankerroksissa sekä päättävillä tasoilla. Muista kansantaudin oireista mainittakoon neuvottomuus, uusavuttomuus, turhautuneisuus, huoli ja pelko sekä ahdistus ja apaattisuus.
Martti Lindqvistin mukaan mitään merkittävää uutta on turha etsiä vallan keskuksista. Valta pyrkii aina suojelemaan itseään ja pitämään vanhaa pystyssä. Uusi itää piilossa ja saa ravintonsa siitä herkkyydestä, joka syntyy jonkin kivun kohtaamisesta.Yhteiskunta uudistuu reunoiltaan keskustaan päin. Pelko takertuu vanhaan ja pelokas kulkee selkä edellä tulevaisuuteen.
Ajallemme on tunnusomaista taloudellisten arvojen korostaminen, hyödyn tavoittelu, itsekkyys ja moraalin rappio.
Elämmekö tietoyhteiskunnassa, jossa tieto on itseasiassa vähäistä tai ainakin pinta- ja yksipuolista? Tyydyttävää selitysmallia maailmanmenosta on vaikea löytää. Tieto yksin ei johda synteesiin. Olisi kuitenkin pyrittävä "suureen maailmoja syleilevään synteesiin".
Perinteiset humanistiset arvot, kuten totuus, oikeudenmukaisuus, hyvyys, rakkaus, ystävyys ja kunnioitus eivät ole tänä päivänä yhteiskunnallisen toiminnan perusteina.
Ihmisellä ja luonnolla näyttäisi olevan vain välinearvoa, välineestä eli rahasta onkin tullut itseisarvo. Siksi arvonmittana on yleensä vain raha tai yhteiskunnallinen asema.
Ajallemme tyypillistä on itsekkyys ja arvonihilismi. Eletään tätä hetkeä, ollaan pintapuolisia eikä pyritä etsimään asioiden syvempiä taustoja.
Historiallista jatkuvuutta ei pidetä yllä. Kuitenkin historiasta olisi mahdollista ottaa oppia. Kasvu ihmisenä polkee paikallaan tai jopa taantuu; ihmiskunta näyttäisi olevan kehityksessään murrosiässä.
Kaaosteorian mukaan tulevaisuuden ennustaminen hiukankaan pitemmällä tähtäimellä on mahdotonta. Vaarana on törmäys ympäristön kestokykyyn. Onkin etsittävä kestäviä kehityksen linjoja.
Maailman rikkaat maat eivät voi loputtomiin nostaa elintasoaan ja kiihdyttää taloudellista kilpailukykyään.
Sosialismin romahdus on aiheuttanut monensisältöisiä tyhjiöitä. Postmodernilla ja postkommunistisella ihmisellä on ilmeisiä ongelmia löytää elämälleen uusi suunta ja perussisältö. Onkin ajauduttu ihanteettomuuden ylivaltaan.
Pohjoismaista hyvinvointivaltion mallia ollaan hiljaisesti hajottamassa. Valtiolle ja kunnille kuuluneita tehtäviä minimoidaan säästämisen nimissä periaatteella “jokainen huolehtikoon itsestään”. Kyvykkäiden katsotaan pärjäävän omillaan, muut syrjäytyvät.
Hyvinvointiyhteiskunnasta siirrytään köyhäinhoitoyhteiskuntaan. Yhteiskunnan toiminnot hoidetaan markkinavoimien ehdoilla ja kautta.Tämä johtaa lisääntyvään kovaan kilpailuun, jossa tuottamattomattomiksi koetut pehmeät arvot väistyvät ja kovat arvot kovenevat. Lopulta vain köyhäinapu ja hyväntekeväisyys tullaan säilyttämään. Olemmeko valmiit hyväksymään moisen kehityksen?
Yhteiskunta olemme me, ketä muuta syyttäisimme kuin itseämme? On asennoiduttava niin, että nykyinen kriisi avaakin uuden nousun mahdollisuuden. Paluuta entiseen ei kerta kaikkiaan ole. Vaikeutemme johtuvat siitä, että haikailemme menneen perään. On rohjettava katsoa tulevaisuuteen ja otettava siitä täysi vastuu.
©Internetix / Juhani Grönhagen