Virallinen työttömyysluku on hiljalleen kääntynyt laskuun, mutta työttöminä lasketaan olevan yhä 700 000-800 000 ihmistä, laskutavasta riippuen ja perheet mukaan lukien luku on ehkä vieläkin suurempi.
Työttömyyden kohdatessa on helpottavaa etsiä uusia keinoja suhteuttaa oma kriisinsä osaksi yhteiskunnan kriisiä. Ei kenties ole lainkaan kysymys henkilökohtaisesta epäonnistumisesta vaan pikemminkin yhteiskunnan epäonnistumisesta.
Yhteiskunta ei ole onnistunut ohjaamaan elinkeinorakenteitaan ja tasapainottamaan ammattikoulutusta ja työvoiman kysyntää.
Työn arvostus on aina ollut korkealla koko ihmisen kehityshistorian ajan. Tosin esimerkisi antiikin maailmassa vain orjat tekivät ruumiillista työtä.
Työn on katsottu kuuluvan ihmisen perusolemukseen. Aktiivisella työnteolla ihminen hankkii oman arvonsa ja kunniansa. Työ on antanut elämälle merkitystä.
Protestanttinen kulttuurimme on perinteisesti korostanut työtä ja uutteruutta tärkeänä arvonmittana.
Ammatti nähdään yhteiskunnassamme kutsumuksena ja taloudellinen menestyminen on varmin merkki Jumalan armosta ja valituksi tulemisesta.
Herää kysymys, mistä työelämästä syrjäytynyt löytää ihmisarvonsa? Onko lainkaan mahdollista elää ilman ihmisarvoa?
Työnteon käsitteen laajentaminen toisi myönteistä uutta näkemystä ongelmaan. Työnteko on toki ihmisen olemusta määrittelevä tekijä, mutta sen ei pidä merkitä vain ja ainoastaan palkkatyötä.
Työttömät on syytä nähdä toimijoina, ei työttömyyden vaikutusten kohteina. Työttömyys ei ole muotti, joka puristaisi kaikki siihen joutuvat samaan muotoon.
Yksilötasolla työttömyys on kohdattava omien toimintamahdollisuuksien muovaajana tai rajoittajana, mutta ei varsinaisesti toiminnan ohjaajana.
Työtön tulisi nähdä aktiivisena ihmisenä, joka kykenee tilanteessaan ottamaan ohjat omiin käsiinsä ja ohjaamaan elämäänsä omien tavoittensa pohjalta.
Työttömyys merkitsee useimmiten henkilökohtaista kriisiä, mahdollista kaaostakin, mutta sen aikana löytyy ehkä ainutlaatuinen tilaisuus henkiseen kasvuun.
Työttömyysuhka saattaa synnyttää kauhukuvan kaiken menettämisestä, elämän päättymisestä viimeisenä työpäivänä.
Sana työtön herättää useimmissa synkkiä ja negatiivisia mielleyhtymiä, joissa tajuntaan nousee kuva passiivisesta onnettomasta, ihmisiä kaihtavasta ressukasta.
Muutamia vuosia sitten oli muodissa puhua sapattivuodesta. Työelämän oravanpyörästä loikkaavaa pidettiin itsenäisenä, rohkeana ja luovana ihmisenä. Työn puuttuminen olikin elämän laatua kohentava eikä suinkaan huonontava tekijä. Tietysti tällaisella henkilöllä oli varmuus paluusta entiseen työpaikkaansa.
Työttömäksi jääneen tulisi luoda omasta tilanteestaan positiivisia mielikuvia eikä vajota liian syvälle itsesääliin tai itsesyytöksiin.
Työhön suhtaudutaan eri kulttuuripiireissä monella tavalla. Länsimainen tehokkuus eroaa itämaisesta viisaudesta, jossa ennen arvostettiin eniten joutilaisuudessa harjoitettua mietiskelyä.
Länsimaisen kulttuurimme kehdossa Kreikassa työntekoa ei juurikaan arvostettu: vapaat kansalaiset eivät tehneet ruumiillista työtä, se kuului orjille.
Mielikuvat työttömyydestä vaikuttavat ratkaisevasti siihen, miten itse kukin kokee sen omalla kohdallaan.
Työttömiin on liitetty määreitä: kouluttamaton, passiivinen, saamaton, kyvytön, lahjaton, laiska, köyhä, työtä vieroksuva, epäonnistunut, epävarma, masentunut, ahdistunut, syrjäytynyt jne.
Vuosikymmeniä sitten eläkeläisiin liitettiin mielikuvia passivoituneista jo elämästä syrjäytyneistä henkilöistä. Nykyisin sana eläkeläinen herättää aivan toisenlaisia mielikuvia. Myös käsitys työttömästä on onneksi muuttumassa positiivisempaan suuntaan, eikä hänen tarvitse enää jäädä koloonsa häpeämään.
On aika luoda uusia mielikuvia sanasta työtön. Olkoon hän: