Tämä kurssi antaa perustietoja kirjoituksettomien kulttuurien uskomuksista ja elämästä. Täydennyksenä voi käyttää erilaista kuvamateriaalia, kuten dioja ja filmejä, joita on runsaasti saatavilla esim. seuraavissa paikoissa: Opetushallituksen AV-keskus, Kirkon AV-keskus, YLE, SKS, kuntien AV-keskukset.

I - JOHDANTO

1. PRIMITIIVIKULTTUURIT

Primitiivikulttuureiksi sanotaan sellaisia kulttuureja, jotka ovat kirjoituksettomia. Toisin sanoen, niillä ei ole kirjakieltä, ei kirjoitettua yhteiskuntajärjestystä eikä pyhiä tekstejä, jotka olisivat vakiintuneet kirjan muotoon. Tämä ei tarkoita, etteikö primitiivinen yhteiskunta olisi hyvinkin tarkkaan järjestynyt. Myös sen uskonnolliset käsitykset ovat hyvin pysyviä, eivät alttiita muuttumaan milloin kenenkin puheiden mukaan.

Primitiivinen yhteiskunta on yleensä erittäin tarkasti määritelty. Jokainen ihminen tietää, mihin klaaniin, heimoon tai sukuun hän kuuluu, mitkä ovat hänen oikeutensa ja velvollisuutensa. Hän tietää oman arvoasemansa ja esimerkiksi kenen kanssa hän todennäköisesti päätyy avioliittoon, jo lapsuudesta asti.

Hän saa oppia ulkoa runsaasti omaa uskonnollista perinnettään, joka yleensä sitoutuu yhteiskunnan järjestykseen ja selittää sen yksityiskohtia. Näin yhteiskunta ja uskonto ovat limittäin ja lomittain. Esimerkiksi velvollisuudesta olla syömättä sianlihaa ei tiedetä, eikä halutakaan tietää, onko se yhteiskunnallinen vai uskonnollinen, se vain yksinkertaisesti on velvollisuus.

Voisi kuvitella että tällaiset järjestelmät ovat maailmassa häviämässä. Näin ei kuitenkaan ole. Vaikka varsinaisten primitiivikulttuurien jäsenmäärä vähenee jatkuvasti ja ns. alkuperäiskansat afrikkalaisia lukuun ottamatta ovat enää vain kansansirpaleita, on tällaisen yhteiskunta-uskontojärjestelmän todettu leviävän entisestään.

Alueilla, joita on totuttu pitämään kristillisinä, islamilaisina, buddhalaisina tai jonkun muun uskonnon tai aatteen valta-alueina, tapahtuu luopumista opeista, jotka ovat vuosisatojenkin aikana olleet vain pintasilausta ja tilalle tulee samantyyppisiä järjestelmiä kuin aidoissa primitiivikulttuureissa.

Tämä ilmiö esiintyy kaikilla asutuilla mantereilla, erityisesti kuitenkin Afrikassa, jossa maanosan itsenäistyessä on monesti haluttu sanoutua irti niin siirtomaavallan aikaisesta järjestyksestä kuin maailmankatsomuksesta ja ihanteistakin. [viite]

Sana primitiivinen tarkoittaa alkuperäistä. Tässä merkityksessä sanaa käytetään myöhemmin. Sanan toinen merkitys "kehittymätön, alkeellinen" ei kuulu asiatekstiin. Ei ole mitään mahdollisuutta vetää rajaa "alkeellisen" ja "kehittyneen" kulttuurin välille sinänsä, voidaan vain verrata eri tyyppisiä ratkaisuja.

Erityisesti yksityisen ihmisen kohdalta "alkeelliseksi" määritteleminen on mieletöntä. Otan esimerkin: Suomalainen nuori joutuu yhtäkkiä keskelle Australian sisämaan aavikkoa, ilman ruokaa, ilman juomaa. Selviääkö hän? Epäilen. Samalla alueella asuu kuitenkin maan primitiivikulttuurin edustajia, aboriginaaleja, jotka löytävät ravintonsa ja juomansa tuosta kuolleen näköisestä ympäristöstä.

Tässä juuri onkin arvioinnin ydin: jos ihminen tulee toimeen ympäristössään, hän on "kehittynyt", siis sopeutunut ympäristön elinolosuhteisiin. Jos hän taas ei selviä, hän on "kehittymätön", "alkeellinen" siinä tilanteessa, tulipa hän kuinka hyvin tahansa toimeen jossakin muualla. Todellisessa ympäristössä selviäminen on elämän ja kuoleman kysymys. [viite]

2.HISTORIAA JA MIELIKUVIA

Useimmat primitiiviskulttuureja kuvaavat käsitteet ovat peräisin kulttuuriantropologiasta ja uskontotieteestä noin sadan vuoden takaa.

Tutkijat olivat yleensä niistä maista, joilla oli siirtomaita, siis luonnollista tutkimusaluetta. Näitä maita olivat erityisesti Ranska ja Englanti. Kuitenkin myös suomalaisia henkilö- tai kirjaesittelytutkijoita esiintyy, heidän kohteensa vaihtelivat arabikulttuureista Tulimaan intiaaneihin. Viime vuosisadalla alkoi tutkimustyö myös suomensukuisten kansojen keskuudessa Jäämeren rannoilla ja Siperian sisäosissa. Oman maamme alkuperäiskansa saamet on noussut korostamaan omaa kulttuuriaan ja perinteitään vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Kulttuurin tutkimuksesta on erotettava arki-ihmisten mielikuvat, joita esimerkiksi kirjallisuus ja elokuvat ovat rakentaneet. Niissä on varsin usein yksinkertaistettu hahmottelu, kaavamainen malli, jonka mukaan "intiaanit ovat raakoja päänahanmetsästäjiä" tai "laiskat afrikkalaiset haluavat vieläkin vain tanssia nuotion ympärillä" [viite]. Toisaalta on myös ravisteltava vääriä säälintunteita.

3. KÄSITTEITÄ

Nykyaikaisen länsimaisen ihmisen ensimmäinen persoona on yksikkö minä. Aina vaan minä itse, yksilöllisyys, persoonallisuus. Tämä näkemys on kuitenkin hyvin nuori, vain noin viisi sataa vuotta vanha [viite]. Aiemmin tärkein persoona oli täälläkin monikon ensimmäinen, me. Samoin on primitiivikulttuureissa varsin yleisesti.

Ihminen on näissä olemassa ryhmänsä jäsenenä, heimonsa osana. Yksin häntä ei ole eikä hän yksin selviä. Kaikesta tekemisestään hän on vastuussa toisille. Jos hän ei täytä velvollisuuksiaan, koko heimo on uhattuna, jos hän rikkoo sääntöjä, koko heimon on puhdistauduttava. Hänen ryhmänsä huolehtii hänen suhteistaan toisiin ryhmiin kun jotain pitää hyvittää tai kostaa.

Tieto siitä miten pitää toimia, kulkee suullisena perinteenä eli traditiona. Jokainen ryhmän jäsen kantaa osaansa perinteestä, noudattaa sitä elämässään ja opettaa seuraavalle sukupolvelle. Länsimailla sanotaan, että kirjasto on ihmiskunnan muisti. Primitiivikulttuureissa yksittäinen perinteenkantaja toimii koko ryhmän muistina.

Jos ihminen erikoistuu tähän tehtävään, häntä ohjataan ja koulutetaan muistamaan ulkoa heimon historiaa ja uskomuksia, tunnistamaan esim. kasveja ja eläimiä ja hallitsemaan ne rakentamisen, viljelyn ja metsästyksen taidot, jotka ovat välttämättömiä jokapäiväisessä elämässä. Koulutus alkaa pikkulapsi-iästä.

Toisaalta tämä perinne elää parhaimmillaan koko yhteisössä: monet osaavat lauluja ja runoja, satuja ja leikkejä, jotka kertovat, mistä heimo on peräisin, miten se täyttää tehtävänsä ja miten se säilyy [viite]. Traditiota ei niinkään uhkaa se vaivannäkö, joka on siedettävä kun kaikki on opeteltava itse, "ulkoa", vaan se, että oppi ei enää ole järkevää kun olosuhteet muuttuvat: maa köyhtyy, vedet saastuvat ja perinteiset elinkeinot jättävät ihmiset nälkäisiksi [viite].

II - IHMISEN ELÄMÄNKAARI

1. SYNTYMÄ

Kun ihminen länsimaissa syntyy, merkitään hänen syntymäaikansa tarkoin muistiin ja siitä hetkestä lähtien hän on olemassa ihmisenä muiden ihmisten joukossa [viite]. Toisin on nyt käsittelemissämme yhteisöissä.

Ihmisen syntymästä esiintyy useita eri käsityksiä. Kaikissa kulttuureissa ei ihmistä pidetä lainkaan todellisena. Todellista on vain ruumiin sisällä asuva henki. Siksi syntymä voi olla hengen vangitsemista, josta henki pyrkii eroon.

Tärkein näkemys uuden ihmisen syntymästä on, ettei hän olekaan mitään uutta, vaan olento, joka on ollut ennenkin. Tämä ei välttämättä tarkoita uskoa jälleensyntymään tai sielunvaellukseen.

Sen sijaan korostetaan sitä, että jotain (ominaisuus, kuten rohkeus; ulkonäkö, kuten ruumiinvamma jne.) ennen eläneistä, jää olemaan heimon elinpaikalle, kylän lähettyville. Näin ajatellaan varsinkin heimon suurista sankareista tai vastikään kuolleista omaisista. Tuo jäljellejäänyt osa kuollutta saa muodon uudessa syntyvässä lapsessa.

Tämä uskomus näkyy väljähtyneenä länsimaisessakin tavassa antaa lapselle "suvun nimi". Eivät vain vanhat roomalaiset sanoneet, että nimi on enne, uskomus tunnetaan kaikkialta maailmasta. Tähän liittyy ajatus, varsinkin kaakkois-Aasiassa tunnettu, että eri elämänvaiheissa ihminen kantaa eri nimiä.

Samaa sukua on ajatus salaisista nimistä, jotka ehkä kuiskataan syntyvän korvaan eikä koskaan muitten tietoon. Näin esim. saamein saivokasteperinteessä.

Myös ihmisen ulkonainen muoto on monen uskomuksen selittämä. Kaikki mahdollinen ja mahdoton on voinut vaikuttaa siihen tuleeko lapsesta poika vai tyttö.

Ulkonäköön voi uskomusten mukaan vaikuttaa äidin tai jonkun muun läheisen (!) elintavat, ravinto ja kokemukset ennen lapsen syntymää. Primitiivikulttuurien ihmiset tietävät kyllä, mistä lapsi biologisesti saa alkunsa, mutta se ei heille ole ensisijaista. Tärkeämpää on, mitä ympärillä tapahtuu ihmisille ja luonnolle.

Jopa itse syntyminen voi olla monen uskomuksen tulkitsemaa. Erikoinen on afrikkalainen tapa, jonka mukaan syntymän alkaessa isä käy vuoteeseen ja valittaa surkeasti. Isää hoivataan ja kiitetään kun lapsi sitten on syntynyt. Lapsi itsekin on kiinnostuksen kohteena.

Poikkeavuudet ovat yleensä uhka ja lapsi voidaan hyljätä. Poikkeavaa on ollut väärin päin tai hammas suussa syntyvä vauva. Jotkut ilmiöt ovat myönteisiä, esim. onnenlakki, jolloin lapsen päähän on jäänyt häntä äidin kohdussa ympäröineitä kalvoja.

2. IHMISYYS

Luonnon vaikutus voi kuulua syntyneeseen lapseen ja hänen heimoonsa niin tiukasti, että puhutaan totemismista. Siinä ajatellaan, että heimon jokaisen yksilön takana on esi-isäin joukko, jonka ominaisuudet sitten näkyvät heimon jäsenissä, auttavat heitä vaikeuksissa ja suojelevat heitä pahalta.

Nämä esi-isät eivät ole ihmisiä, vaan luonnon olentoja, eläimiä, kasveja ja luonnonilmiöitä. Joskus toteemi saa kuvan kuten intiaanien toteemipylväät tai australialaiset kalliomaalaukset erityisesti käärmeenmuotoisista esi-isistä.

Joskus esi-isä esiintyy heimon uskonnollisissa menoissa esim. metsän henkenä tai nimissä, jotka viittaavat luontoon. Tarinoissa luonto saa ihmismäisiä piirteitä, tätä sanotaan animismiksi. Silloin viisaat esi-isät opettavat esimerkiksi karhun ja ketun kilpailussa (suomensukuiset kansat) tai nokkelana jäniksenä (Pohjois-Amerikan orjain perinne) [viite].

Totemismia luonnon arvostamisena voisi verrata luonnonsuojeluun. Toteemieläintä ei nimittäin pyydystetä eikä muuten vahingoiteta. Jotta suojelu jakautuisi laajemmin, ei yleensä mennä naimisiin samaan toteemiryhmään kuuluvan kanssa. Tätä sanotaan eksogamiaksi.

Vasta lapsi, joka virallisesti on otettu heimon jäseneksi, on elävä ihminen. Tätä perinnettä on noudatettu niin eurooppalaisessa antiikissa kuin nykyaikanakin. Kaikuja tästä uskomusketjusta eli suomalaisella maaseudulla vielä toisen maailmansodan jälkeen: ei ollut sopivaa viedä kastamatonta lasta kylille, hän ei vielä ollut "virallisesti" ihminen.

Lapsen hyväksyminen ihmiseksi ei yleensä ole tapahtunut heti syntymän jälkeen, vaan vasta ensimmäisinä elinviikkoina. Silloin on nähty, onko lapsi terve ja elinkelpoinen. Se jolla on päätösvalta, yleensä isä tai vanha miessukulainen, voi määrätä eristysajan loppumaan ja hyljätä tai hyväksyä lapsen.

Lapsen surmaaminen ennen hyväksymistä ei ole rikos, sen jälkeen on kyseessä murha. Odotusajan lapsi ja hänen äitinsä ovat tabu, heihin ei saa koskea. Syntymän jälkeen vain äiti on turvassa.

Mihin yhteisön osaan lapsi sitten liitetään? Yleensä hän seuraa jompaa kumpaa vanhempaansa, ensisijaisesti isän sukua. Poikkeuksena on erityisesti itäisessä Afrikassa tunnettu perinne, jossa lapsen läheisin sukulainen, siis muodollinen isä, on hänen äitinsä veli. Eno kasvattaa lapsen ja hänet lapsi aikanaan perii. Samalla syntyy monimutkainen verkko sisaruksia ja serkuksia, joiden käyttäytymistä, esim. avioliittoja säädellään tarkasti.

Jos lapsi hyljätään, hän ei koskaan elä ihmisen elämää. Hänen uskotaan kuitenkin usein jatkavan elämäänsä henkenä, joka vaatii itselleen samanlaisen elämän kuin eloon jäänyt lapsikin. Tällaisiin lapsihenkiin kohdistuvaa pelkoa ja menettämisen tuskaa kuvaavat monet uskomukset meillä ja muualla.

3. IKÄRYHMÄT

Aiemmin mainittiin primitiivistä perinnettä edustavat erilaiset nimet samalla ihmisellä. Ne kertovat siitä, että ihmisellä ajatellaan olevan monta erillistä elämää, ei yhtä kokonaista elämänkaarta kuten meillä ajatellaan. Kokemus osoittaa, että imeväisen elämä on aivan erilainen kuin leikki-ikäisen lapsen, nuoren elämä eroaa aikuisen elämästä.

Yhteiskunnan järjestys primitiivikulttuureissa vaatii, että ihminen tietää ikäryhmänsä ja toimii sen sääntöjen mukaan. Ikäryhmä ei ensisijaisesti määräydy todellisen iän mukaan, vaan yhteisö arvioi sen ihmisen yleisen kehityksen ja kykyjen perusteella.

Ikäryhmään liitytään vihkimyksellä eli initiaatiolla. Vihkimyksessä saavutetaan uusi asema ja uudet velvollisuudet. Ihmiseksi hyväksymistä seuraavat siirtyminen lapsuudesta nuoruuteen, aikuisuuteen, vanhemmuuteen ja vanhuuteen. Länsimaissakin tällaiset vihkimykset ovat käytössä.

Vihkimyksen aikana yhteisö tukee siirtyjää vaikeassa rajavaiheessa ja suojaa itseään sitä voimaa vastaan, joka siirtyjästä voi säteillä ulospäin. Vihkimysaikaan siirtyjälle myös opetetaan ne tiedot ja taidot, joita hän tarvitsee seuraavassa vaiheessa.

Ikäryhmät asuvat usein yhdessä, on omia majoja tai taloja. He voivat yhdessä tehdä myös sellaisia tekoja, jotka edellisessä ja seuraavassa ryhmässä ovat kiellettyjä. Erityisesti tämä koskee sukupuolielämää.

Heidän ravintonsa saattaa erota muun heimon ravinnosta. Myös pukeutuminen ja kaunistautuminen erottaa ryhmät toisistaan.

Ikäryhmäin velvollisuudet eroavat toisistaan. Sen vuoksi on turha kysyä, mikä ikäryhmä on tärkein. Jokaisella on paikkansa kokonaisuudessa. Tämä tekee primitiivikulttuurin ihmisen elämän turvalliseksi. Hän tietää, mihin hän kuuluu, miksi hän on olemassa ja mikä häntä odottaa.

Jokainen ihminen on primitiivikulttuurissa tärkeä jo siksi, että jokaista kättä tarvitaan ruokkimaan ja puolustamaan. Jokainen syntynyt vauva on mahdollinen voimakas aikuinen ja jokainen äiti joka toipuu vauvan syntymän jälkeen, saa mahdollisesti uuden vauvan parin vuoden kuluessa.

Länsimainen tulkinta, että suuren lapsikuolleisuuden maissa lasta ei pidettäisi kovin tärkeänä on luulottelua. Sekä yhteiskunnan kannalta että perhesiteitten ja inhimillisen rakkauden kannalta kaikenikäiset ihmiset ovat tärkeitä.

Se ongelma, että ihmisiä on liikaa, on kovin uusi, Euroopassakin vasta parin sadan vuoden ikäinen. Yleensä koko ihmiskunnan historian ajan ihmisiä on ollut liian vähän. Jo tästäkin syystä jokainen yksilö on ollut tärkeä omien velvollisuuksiensa täyttäjänä.

4. MAAILMANKUVA

Tärkein asia, johon primitiivikulttuuri - kuten jokainen kulttuuri - jäseniään kasvattaa, on maailmankuva. Sillä tarkoitetaan näkemystä siitä, mitä ihmisen elämä on hänen elinympäristössään.

Käsitystä tästä ympäristöstä, maailmasta, sanotaan maailmankäsitykseksi ja se sisältää käsityksen olemassaolosta, ajasta ja todellisuudesta. Käsitystä ihmisen olemuksesta ja mahdollisuuksista sanotaan ihmiskuvaksi. Ihmisen velvollisuuksia ja toiminnan tavoitteita kuvaa etiikka. Käytännön toimintaa mittaa moraali.

Keskeistä primitiivikulttuurien käsitykselle maailmankaikkeudesta on eräänlainen kotiseutuperiaate. Riippumatta siitä, mitä ajatellaan esim. taivaankappaleista tai luonnonvoimista, tärkeintä on se, mikä esiintyy heimon lähiympäristössä, kylän alueella, oman majan ympärillä. Se on varsinainen "maailma", oikea "maa". Se on erikoinen paikka, jonka heimo on esi-isiltä perinyt.

Koska oma maa on peritty ja siirtyy eteenpäin tuleville, ei kukaan voi sitä omistaa. Esim. Pohjois-Amerikan intiaaneille oli täysin käsittämätöntä, että uudisasukkaat väittivät "omistavansa" maan, veden, riistan ja viljelyskasvit [viite].

Olemassaolo tarkoittaa primitiivikulttuureissa sekä näkyvää että näkymätöntä olevaista. Nämä kietoutuvat yhteen. Se mikä näkyy ja mitä voi käsin koskettaa sisältää näkymättömiä voimia, jotka liikuttavat tai pitävät paikallaan erilaisia olentoja ja esineitä. Tämän käsityksen mukaan kaikessa on henkeä tai voimaa.

Henget tai voimat eivät välttämättä ole persoonallisia, siis "jumalia" tai "henkiolentoja". Pikemminkin ajatellaan että tuo henki tai voima vain on. Se on ihmisen kannalta tärkeä siksi, että se "omistaa" kaiken, sillä on määräysvalta kaikkeen mitä tapahtuu. Hyvä esimerkki on suomalainen sana haltija, joka tarkoittaa haltuun ottajaa, hallussa pitäjää.

Ajalla näissä kulttuureissa tarkoitetaan ensisijaisesti menneisyyttä. Siellä ovat esi-isät, siellä on sankariaika ihanteineen. Nykyhetken pitää toteuttaa näitä ihanteita ja kunnioittaa esi-isiä, jotka valvovat jälkeen tulevien toimia. Kunnioitus voi saada näytöksen luonteen.

Tulevaisuus sisältää vain lähiajan, yhden ihmisen elämän loppuvuodet. Tästä syystä usein ajatellaan, että mennyt on edessäpäin. Toisin sanoen, se on näkyvissä perinteineen ja vaatimuksineen. Tulevaisuus taas on selän takana, sitä ei voi nähdä. Sen yleisestä laadusta ja esim. ajan loppumisesta tai ajan kiertokulusta kerrotaan perinteessä, mutta yksityiskohdat ovat näkymättömissä.

Sekä maailma, olemassaolo että aika ovat todellisuutta. Todellisuus ei riipu siitä, mitä ihminen tai hänen heimonsa siitä ymmärtää, vaan se elää ikään kuin omaa elämäänsä, johon yksilö hetkeksi pääsee mukaan. Tämä näkemys on vähitellen tunnustettu länsimaissakin, kun on ymmärretty, ettei ihminen olekaan kaiken olevan keskipiste, ei välttämätön, ei edes tarpeellinen luonnon kannalta.

Primitiivikulttuurien todellisuuskäsitys ei halveksi ihmistä, vaan osoittaa asiallisesti ihmisen paikan. Länsimainen ihminen on nyt ristiriidan repimä: on mahdotonta määritellä, missä menevät ihmisen ja luonnon tärkeyden rajat.

5. IHMISEN MAHDOLLISUUDET

Ihminen on vain pieni osa olevaa. Primitiivikulttuureissa hänellä on kuitenkin lupa toimia luonnossa, saada siitä ruokansa ja tyydyttää elämänsä muut tarpeet. Tämä merkitsee kuitenkin aina vaikuttavan hengen tai voiman huomioon ottamista.

Ihmisen on ikään kuin pyydettävä lupa siihen, että hän käyttää luonnon antimia ja maksettava siitä, että liikkuu mailla ja vesillä. Näin hän on jatkuvasti vuorovaikutuksessa luonnon kanssa ja molemmat tekevät osansa. Molemmilla on myös oikeus vaatia hyvitystä, jos toinen osapuoli laiminlyö tehtävänsä. Silloin käytetään kostoa.

Kysymyksessä on eräiden tulkitsijain mukaan "lahjojen vaihto", eräitten mukaan "kaupankäynti" jossa minä annan sinulle jotakin, että sinä antaisit minulle mitä tarvitsen. Tulkinnat ovat mekaanisia. Ihanteellisessa tapauksessa voisi ajatella, ettei ihminen tarvitsekaan muuta kuin mitä luonnonympäristö voi antaa. Silloin esim. ihmisen osuus olisi kiitollisuutta, ei pyyntöä.

Jos primitivikulttuurin edustaja hyväksyy sen, että luonnonhenki tai voima on hänen yläpuolellaan, voidaan myös puhua uskonnosta tai magiasta. Tällöin ihminen tai heimo uskoo sitoutuneensa tuohon itseään ylempään, joka koetaan pyhäksi, erilaiseksi kuin kaikki muu.

Jos tällainen sitoutuminen painottaa pyhän valtaa ihmiseen, on totuttu puhumaan uskonnosta. Jos taas ihmisellä ajatellen olevan valtaa pyhään, mahdollisuus säädellä pyhän toimintaa ja asettaa sille ehtoja, käytetään sanaa magia.

Uskonto ja magia kulkevat kuitenkin toisiinsa kietoutuneina, eikä niiden tarkkaa erottelua ole mahdollista tehdä. Oleellista on pyhän kokemus, yliluonnollisen todellisuuden myöntäminen. On siis huomattava, että primitiivikulttuureissa henki tai voima sinänsä ei ole "yliluonnollista", vaan usein hyvinkin jokapäiväistä, siis "luonnolliseksi" koettua.

6. UHRI

Tavallinen ihminen pelkää yliluonnollista, pyhää, mutta hänellä on kuitenkin keinonsa lähestyä tätä. Uskontotyyppisessä suhteessa pyhään ovat peruskeinot uhri ja rukous, magiatyyppisessä pyhäsuhteessa käytetään taikuutta. Sana magia onkin joskus suomennettu sanalla taikuus tai noituus.

Uhri merkitsee luopumista jostakin sellaisesta, mikä on elintärkeää. Näin uhri voi olla köyhän ihmisen ruokaa tai juomaa, kalleuksia, jopa eläviä olentoja.

Usein uhri kuitenkin muuttuu vertauskuvalliseksi, eikä uhrin antaminen enää todella kirpaise kuten olisi tarkoitus. Voidaan puhua myös eräänlaisesta pyhän pettämisyrityksestä: pyhä luulee saavansa täyden uhrin, mutta se saakin vain osan tai pelkän jäljennöksen.

Uhri voidaan jättää pyhän käyttöön erilaisille telineille ja rakennelmille, joita voi sanoa alttariksi. Käytetään myös luonnokiviä, joita saatetaan vielä muotoilla, tai vettä luonnon olosuhteista riippuen.

Polttouhri sisältää aavistuksen yksilöllisestä pyhästä olennosta, jolla on tietty asuinpaikka (ylhäällä, mihin savu nousee) ja tietyt mieliteot (esimerkiksi uhratun liha herkullinen tuoksu). Tällainen pyhän ruumiillistuma ajatellaan usein ihmisen kaltaiseksi.

Uhri voi olla myös syötävää, jonka uhraajat itse syövät. Silloin he uskovat tulevansa osalliseksi pyhästä. Kaikkein hämmästyttävimpiä syömisen tapoja on ihmisen, esimerkiksi kuolleen päällikön tai tietäjän joidenkin ruumiin osien syönti. Tämä on uhri myös siinä mielessä, että se tuntuu iljettävältä, mutta tehdään silti. Syöminen päättyy oksentamiseen [viite].

7.RUKOUS

Rukous tarkoittaa pyhän kanssa puhumista. Puhe voi olla keskustelua, jossa molemmat saavat sanoa mielipiteensä. Vastaukseksi ihmiset tulkitsevat erilaisia merkkejä. Vastaus saattoi tulla myös ruumiillisina tuntemuksina tai unessa, nämä tulkinnat tunnetaan kaikkialta maailmasta.

Rukous voi olla myös pyyntöjä, vaatimuksia ja yritystä suostutella pyhää. Tällöin siihen yleensä liittyy uhri tai ainakin lupaus uhrista. Pyyntöjä ja vaatimuksia voidaan perustella laajasti, että asia tulisi oikeutetuksi. Vaatimukseen voi liittyä huomion herättämistä, mahdollisesti myös ajatus säikäyttämisestä.

8. MAGIA

Magiaan kuuluu suuri määrä erilaisia keinoja, joilla ihminen yrittää saada tavoittelemansa asiat. Keinoja on kahta päätyyppiä, tekoja ja sanoja. Oleellista on, että ihminen uskoo näiden avulla hallitsevansa pyhää, siis olevansa pyhän vertainen kun he kohtaavat. Ehtona on kuitenkin, että keinoja käytetään täsmälleen oikein.

Magiassa teot tehdään juuri niin kuin pitää ja sanat ovat tarkalleen ne mitkä on määrätty perinteessä. Tässä mielessä kyseessä on siis ammattitaito: jos kaikki tehdään viimeiseen asti pikkutarkasti ja oikein, asian on pakko onnistua. Toisin päin ajatellaan, jos asia kuitenkin epäonnistuu, ettei vika ole keinoissa sinänsä, vaan huonossa suorituksessa.

Magian eri tyyppejä on jaettu kahtia mustaksi ja valkeaksi magiaksi sen mukaan, halutaanko saada aikaan pahaa vai hyvää. Tämä jako on kuitenkin keinotekoinen ja eurooppalaisperäinen. Magialla pyritään yleensä saamaan aikaan jotain käytännöllistä, kuten terveys, hyvät ilmat tai menestys.

Toisaalta voidaan viholliselle toivoa kaikenlaista pahaa. Oleellista on, että kaikki tämä tapahtuu heti, tässä ja nyt. Tästä syystä magiaa voidaan pitää eräänlaisena ensiapuna, hätätilanteen pikaratkaisuna, josta ollaan valmiit maksamaan reilusti. Näin magiakin liittyy uhraamiseen.

Magian harjoittaja käyttää apunaan erilaisia välineitä. Tärkeimmät näistä ovat ennustusvälineet, joilla hallitaan koko maailmankaikkeutta. Tällaisia ovat esim. erilaiset "maailmakaikkeuden kartat", joko maahan piirrettävät tai pysyvät, kuten erilaisille alustoille valmiiksi piirretyt [viite]. Ennustukseen voidaan käyttää mitä tahansa välinettä, tapahtumaa, luonnonesinettä tai vaikka ihmisen ruumiinosaa.

Toinen tärkeä magian esineryhmä on erilaiset taikakalut. Näitä ovat onnea tuottavat amuletit, talismanit ja fetissit, joita kannetaan mukana tai joihin liittyvä kuvio piirretään maahan tai vaikka veistetään veneen laitaan omistajaa - ennenvanhaan uimataidotonta - suojaamaan.

Onnettomuutta tuottavat taikakalut olivat samanlaisia, mutta ihminen arveli voivansa suunnata niissä olevan voiman toisen vahingoksi.

Maagikko käyttää myös sanoja saadakseen, mitä haluaa. Hän uskoo, että tietyissä sanoissa on voima. Näin esim. sanotaan jonkin manaa runsaasti omistavan henkilön, eläimen tai luonnonilmiön nimi.

Tällaista sanankäyttöä sanotaan loitsimiseksi. Jos kyseessä taas on yritys päästä eroon jostakin pahasta, käytetään sanaa manaus. Manausta on myös tuon pahan esiin kutsuminen toisten onnettomuudeksi.

Erityisiä manauskaavoja kutsutaan Suomessa "luvuiksi" koska ne luetaan eli lausutaan ääneen pahassa tilanteessa. esim. niukahduksen luku eli nyrjähtäneen raajan hoitamiskeino tai veren seisatuksen luku.

9. USKONNOLLISET JA MAAGISET MENOT

Uskonnollissävyinen tai maaginen toiminta muodostuu osista, joita sanotaan riiteiksi. Riitit yhdessä muodostavat kultin, eli laajan kokonaisuuden, jossa ihmiset ovat yhdessä ja toimivat säännönmukaisesti saavuttaakseen yhteyden pyhään.

Riittejä on kolmea päätyyppiä: siirtymäriitit, joissa siirrytään uudelle tasolle elämässä ja myös kuolemassa, vuotuisriitit, jotka toistuvat kalenteriomaisesti esim. säänvaihtelujen, viljelysaikojen tai metsästyskauden mukaan ja kriisiriitit, joita käytetään silloin kun jokin onnettomuus on uhkaamassa tai jo tapahtunut. Riittiin pätee sama ajatus kuin maagisiin tekoihin, ne on suoritettava erittäin täsmällisesti parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi.

Kultti edellyttää yleensä vakiintunutta perinnettä, sukupolvesta toiseen siirrettyä tietoa siitä, mita pitää yhdessä tehdä, miksi se tehdään juuri näin ja mihin voi vedota, että se onnistuisi. Nämä perustelut säilyvät heimon pyhissä teksteissä, jotka kertovat heimon historian ja kuvaavat heimon pyhä-käsitettä.

Osa kulteista on avoimia kaikille heimon jäsenille, osa vain valituille ja salaisuuksiin vihityille. Salaseuratyyppiset kultit ovat yleisiä kaikkialla maailmassa [viite]. Kultin kestoaika voi olla muutamista minuuteista muutamaan viikkoon. Kuolemaan liittyvät kulttikokonaisuudet voivat kestää kuukausia, jopa vuosia, jos kuolleessa henkilössä jo hänen eläessään oli paljon manaa.

Kultin ulkoisen muodon pitää yhdistää ihmiset me-hengessä. Siksi liikutaan yhdessä esim. tanssien tai kulkueena. Sen pitää myös kuvastaa ihmisten yhteisiä käsityksiä, heidän maailmankuvaansa. Sen vuoksi kultissa on yksittäisiä osia, joissa näytellään [viite], "eletään uudestaan" joku tärkeä tapahtuma tai kohdataan esim. naamion tai nuken avulla joku tärkeä henkilö.

Kultin pitää myös vastata ihmisten tunneodotuksiin. Ulkonaiset puitteet ovat tärkeät, ne herättävät tunteen kauneudesta, voimasta tai menestyksestä [viite]. Kultissa ihminen voi alistaa ja tulla alistetuksi. Hän voi hoivata ja tulla hoivatuksi. Hän voi ilmaista itseään äänillä, liikkeillä ja erilaisilla teoilla [viite].

Kultti on myös sidottava ympäristönsä luonnon olosuhteisiin ja muuhun kulttuuriin. Tässä kulttuuriin sitoutumisessa kultti joko tukee olevaa järjestystä tai hyökkää sitä vastaan. Molemmissa tapauksissa siinä on myös uhkaavaa voimaa, joka ehkä estää tarpeellisia muutoksia tai tuhoaa järjestyksen, joka olisi ollut käyttökelpoinen.

10. PYHÄT PAIKAT

Kultit suoritetaan, jos suinkin mahdollista, pyhässä paikassa. Se voi olla luonnon osa tai rakennettu erikoisesti pyhään käyttöön. Pyhän paikan perusmerkkejä suuressa osassa maailmaa on kaksi, pyhä lehto ja vesi. Pyhä lehto voi olla kokonainen metsä tai vain yksittäinen vihreä oksa, jota kulttiin osallistuja kantaa.

Vihreyden on ajateltu toistavan uskomusta alkupuusta, joka kannattaa koko maailmaa. Se kuvaa kaikkea elinvoimaa ja hedelmällisyyttä, joka lisää maan kasvua, karjaa ja ihmisen perhettä. Vihreys liittää myös primitiivikulttuurin ihmisen entistä tiukemmin maahansa ja metsäänsä, joiden osa hän kokee olevansa [viite].

Vesi , erityisesti lähde tai muu "elävä vesi", on ehkä heijastus maailmankäsityksestä, jossa vesi on siunaava aine, esimerkiksi sateena, joka kastelee viljelykset sekä juottaa karjan ja ihmiset. Toisaalta vesi on ihmisten mielikuvissa tuhoava aine, se tulee hirmumyrskyssä, hyökyaallossa ja tuhotulvassa.

Tästä syystä vettä kultissa käytetään yleensä vain peseytymiseen, että kulttiin osallistuja olisi pyhän edessä puhdas. Toisaalta uskotaan että pyhässä lähteessä asuu pahaa voimaa [viite].

Peseytyminen on niin tärkeää, että veden puutteessa se suoritetaan esim. hiekalla. Veden tai hiekan ei tarvitse olla meidän näkemyksemme mukaan "puhdasta" tai "hygieenistä", kultillinen puhtaus on eri asia kuin terveysopillinen puhtaus. Tuhoavaa vettä yritetään välttää niin paljon kuin mahdollista. Sitä ei tietyissä tilanteissa katsota tai kosketa. Sitä myös lepytetään ja hyvitellään erilaisin uhrein, jotka heitetään veteen.

Kolmas elementti, joka usein merkitsee pyhän paikan, lehdon ja veden lisäksi, on tuli. Valtaosassa maailmaa tuli on yksi hengissä säilymisen perusedellytys. Tulessakin yhdistyy hyvä, lämmittävä voima ja tuhoava, polttava voima.

Tulen jatkuva palaminen nuotiona, palavana oksana, lamppuna tai kynttilänä kuvaa uskollista kunnioitusta näitä molempia voimia kohtaan. Tuli on myös vahvistava ja puhdistava voima. Siksi tulen säilyttämistä pyhässä paikassa pidetään keinona saada voimaa ja kultillista puhtautta, joka on välttämätöntä pyhän kohtaamisessa.

Muita kultin suorittamispaikkoja ovat esimerkiksi erikoisen näköiset luonnonesineet, näistä tärkeimpiä ovat vuoret. Vuoret ajatellaan usein myös henkien ja voimien asuinpaikaksi ja siksi niissä liikkumista on vältettävä. Jos on pakko ylittää vuori, on tarkasti varauduttava toisaalta uhraamaan, toisaalta karkoittamaan vaaralliset henget. Myös poikkeavat vesiputoukset, rotkot tai jäätiköt herättävät kunnioitusta. Toisaalta voidaan puhua eräänlaisesta "matka-alttarista", jolloin pyhä paikka kulkee heimon mukana esimerkiksi sen siirtyessä uudelle laidunalueelle tai riistamaalle. Silloin pyhän paikan merkit ja siellä säilytetyt esineet kuljetetaan mukana paimentolaiselämässä ja otetaan esiin pysähdyspaikassa.

Tämä uskomus näkyy myös tilanteissa, joissa on lähdettävä matkaan vastoin tahtoaan. Halutaan ottaa mukaan jotain tärkeää "oikeasta kodista". Myös kuolleet halutaan palauttaa heimon alkuperäiseen hautausmaahan, jos suinkin mahdollista. Vain silloin nämä heimon jäsenet voivat olla yhteydessä koko heimonsa kultteihin [viite].

Pyhä paikka saattaa olla varta vasten pystytetty rakennus. Tällöin se on vihkimyksellä erotettu pyhään käyttöön. Jos sitä välillä käytetään tavallisena huoneena, eroaa ihmisten käyttäytyminen siellä selvästi pyhän ja arkikäytön aikana [viite].

Varsin monessa kulttuurissa eroaa pyhä rakennus jo ulkonaisesti tavallisesta talosta, katoksesta tai majasta. Kyseessä on tietysti halu pystyttää rakennus, joka kestää kauemmin kuin yhden sukupolven loppuun asuma maja, ja halu tarjota pyhään käyttöön esim. enemmän vaivaa vaativaa koristelua tai kalliimpia rakennusaineita kuin ihmisten arkirakennuksissa käytetään.

Toisaalta on taas mukana pelonsekainen kunnioitus. Kun pyhä rakennus erottuu kylän muista rakennuksista, sitä voidaan varoa siitä säteilevän manan vuoksi. Kukaan ei silloin mene sinne vahingossa eikä joudu kärsimään siksi ettei erottanut pyhää tavallisesta. Sama pelko korostuu kun pyhä rakennus erotetaan kylästä aidoilla, pyhillä puilla, porteilla ja kaivannoilla. Tapaa käytetään yleisesti.

Pyhä rakennus voidaan myös rakentaa kylän ulkopuolelle, metsään , saareen tai veden toiselle puolelle. Pyhä rakennus saatetaan siirtää kylästä pois myös vertauskuvallisesti. Siellä on esimerkiksi paikkoja, joihin tavallinen ihminen ei saa astua tai jotka ilmaisevat luvattoman kulkijan.

Tällaisten kieltojen takana on usein todellinen uhka. Rakennuksessa ehkä poltetaan hajusteita, joita tavallisessa ilmassa ei ole. Silloin se tuntuu olevan toisessa maailmassa kuin kylä ympäristöineen.

11. PYHÄN KOHTAAMISEEN ERIKOISTUNEITA HENKILÖITÄ

Pyhän kohtaaminen saattaa olla niin vaarallista, että siihen tarvitaan erikoishenkilöä. Hän tietää vaarat ja osaa varautua, hän osaa suorittaa yksittäiset riitit täsmälleen oikein ja johtaa kulttiyhteisöä niinkuin toivotaan. Jos riitti on harvinainen ei yksityiseltä ihmiseltä voida vaatiakaan, että hän sen hallitsisi. Silloin erikoishenkilö ohjaa kädestä pitäen.

Erikoishenkilöksi päädytään kahta tietä. Ihmisessä on ehkä joku sellainen kyky, jonka uskotaan helpottavan pyhän yhteyteen pääsemisessä Tällaisia kykyjä ovat tunneherkkyys, taipumus pyörtyä tai saada epileptinen kohtaus [viite]. Joillakin on myös joku ruumiinvamma, jota pidetään sopivuuden merkkinä.

Toinen tie on, että henkilö on saanut tehtäväänsä koulutuksen samaa tehtävää hoitavalta vanhemmalta. Tällöin hän saa yleensä myös opetella erilaisia tekniikoita, joilla menee tajuttomaksi tai näkee näkyjä ja unia. "Noidan oppipoikana" oleminen kestää vuosikausia, eikä kaikista koskaan tule täyttä asiantuntijaa, vaan hän saa jäädä taitavamman apulaiseksi. Myös puoliso saatetaan opettaa avustajaksi.

Erikoishenkilö voi olla joko mies tai nainen. Hän on yleensä arkielämässä kuten muutkin kyläläiset. Hänellä on viljelyksensä tai muu ammattinsa, hanellä on perhe ja lapset. Erityishenkilöksi hän muuttuu silloin kun häntä tarvitaan. Silloin hän on toisen näköinen: puku vaihdetaan, kasvot maalataan tai peitetään naamiolla, kielenkäyttö ja liikumistyyli ovat toiset kuin arkielämässä.

Hän ei enää ole yksityishenkilö vaan edustaa nyt tehtäväänsä. Hän ei ole oma itsensä vaan tehtävä toteutuu hänen ruumiinsa ja mielensä kautta. Tällaisessa tilanteessa hän on heimonsa mahtavin jäsen, hänen neuvojaan kuuntelevat niin heimopäällikkö kuin tavallinen väki. Jos kyseessä on esimerkiksi viljelyskauden aloittaminen, ei kukaan tartu kuokkaan ennen kuin hän on juhlallisesti kuokkinut malliksi.

Tällaisen erikoishenkilön nimitys on noita, tietäjä tai poppamies. Jokaisella erikoishenkilöllä on joku asia, jonka hän hallitsee erityisen hyvin. Joku tuntee maanviljelyksen salaisuuksia, esim. lannoitteiden käytön, tai metsästykseen liittyviä menoja, saaliseläimen maagista kutsumista. Joku pystyy käymään meren pohjassa takaamassa kalastajalle ja hylkeenpyytäjille kunnon saaliit, kuten Jäämeren rannikon erikoismiehet.

Sellaista tietäjää, joka pystyy vaipumaan tajuttomuuteen, transsitilaan, sanotaan pohjoisilla alueilla samaaniksi, muualla noidaksi. Hän voi tehdä sekä hyvää että pahaa. Medicine-man, jota aiemmin kutsuttiin noitatohtoriksi, on parantaja.

Hän käyttää sekä luonnonlääkityksen keinoja että maagisia menoja ja loitsuja, joilla vaikutetaan ihmisen mieleen. Näin syntyy luottamus parantumiseen ja sairas kokee, että kaikista hänen ongelmistaan huolehditaan. Näkijöitä käytetään rikollisen paljastamiseen ja kadonneen karjan tai muun omaisuuden etsimiseen.

Erikoishenkilöt saattavat myös elää erakkoina kylien ulkopuolella, luolissa ja metsissä. Heitä käydään tapaamassa neuvojen saamiseksi arkielämän ongelmiin, kuten rakkaushuoliin tai vihanpitoon. Heiltä voidaan myös kysyä yleisiä suuria kysymyksiä, ns. perimmäisiä kysymyksiä. He voivat vastata sanoin, vertauskuvallisella teolla tai arvoituksella [viite].

III - YHTEISKUNTA

1. YHTEISKUNNAN RAKENNE

Primitiivinen yhteiskunta ei ole valtio. Sillä ei ole kirjoitettua sopimusta yhteisestä elämäntavasta tai hallintomuodosta eikä sillä ole muodollisia suhteita muihin valtioihin. Sillä ei myöskään ole vahvistettuja rajoja, jotka ympärillä asuvat olisivat tunnustaneet, ainoastaan enemmän tai vähemmän vakiintunut asuinalue.

Kuitenkin primitiivisessä yhteiskunnassa vallitsevat tiukasti valvotut tavat, jotka ohjaavat elämäntapaa. Primitiivinen yhteiskunta ei ole "villi ja vapaa", päinvastoin sen jäsenen elämä saattaa olla tiukemmin määrättyä kuin meidän elämämme nykyaikaisessa valtiossa. Oleellinen ero meidän näkökulmastamme on lähes täydellinen yksityisyyden ja yksilöllisyyden puute.

Hallinto on järjestetty. Se on yleensä kaksinapainen: on heimon päällikkö ja vanhojen miesten (tai naisten) neuvosto, joka on eräänlainen hallitus. Suhteet muihin vastaaviin yhteisöihin ovat sekä rauhanomaisia, kuten kaupankäyntiä ja avioliittoja, tai vihamielisiä, kuten valloitushalun tuomia taisteluita tai kostoretkiä.

Yhteisön keskuudessa toimii myös suullisen perinteen säilyttämä lainsäädäntö. Sallitut ja kielletyt asiat on tiukasti erotettu toisistaan, koskivatpa ne sitten työtehtäviä, omaisuutta, perhettä tai ryhmän puolustamista. Yhteisistä tehtävistä päättävät johtajat, mutta kaikilla aikuisilla miehillä on yleensä puheoikeus. He voivat myös valittaa tuntiessaan saaneensa epäoikeudenmukaista kohtelua. Myös rikoksista rangaistaan säännönmukaisella tavalla.

Primitiivistä yhteiskuntaa sanotaan heimoyhteisöksi, koska sen jäsenet ovat laajasti, vaikkakin monen mutkan kautta samaa juurta tai heitä yhdistää menneisyys ja sen uskotut pyhät tapahtumat. Suvut ovat pienempiä yksikköjä heimon sisällä, suvun jäsenet ovat todella biologisia sukulaisia keskenään. Jos puhutaan klaanista, tarkoitetaan sukua toimivana yksikkönä, jolla on oma elinkeinonsa, oma palvelusväkensä, ehkä omat asemiehensäkin.

Perhe on primitiiviyhteisön pienin yksikkö. Yksilö on olemassa vain perheensä kanssa, ja sitä kautta sukuun ja heimoon kuuluvana [viite]. Perheen tärkein henkilö on sen päämies, isä tai isoisä.

Sitten seuraavat hedelmällisessä iässä olevat naiset, joilla ei ehkä ole lainkaan puheoikeutta perheen ulkopuolella. Perheen sisällä nämä naiset käyttävät laajaa valtaa. He tekevät käytännön päätöksiä, hoitavat ja kasvattavat lapset ja huolehtivat suurelta osalta perheen toimeentulosta.

Toisaalta sekä yhteiskunta että perhe pelkäävät naista. Nainen on uhkaavan toisenlainen kuin mies. Naisen elämään kuuluu tilanteita, jotka ovat miehelle mahdottomia. Lähellä on ajatus, että naisessa oleva mana on pahaa ja hallitsematonta voimaa, ja nainen näin helposti tekemisissä pahojen voimien ja paholaishenkien kanssa.

Lapsi on perheensä omaisuutta. Hänet voidaan ostaa tai myydä, jos perhe niin päättää. Häntä pidetään yleensä pienenä aikuisena siitä lähtien kun hänet vieroitetaan imemästä. Tällöin hänen on tehtävä osansa töistä. Tästä huolimatta lapsiin suhtaudutaan yhtä ystävällisesti tai ankarasti kuin muihinkin ihmisiin.

Lapsen vähäiset tiedot ja ymmärtämättömyys otetaan huomioon niinkuin kenen tahansa tietämättömyys ja tyhmyys. Lapsia myös hellitään ja hemmotellaan, niinkuin kaikkia rakkaita perheenjäseniä kaikissa kulttuureissa.

Perheen vanhuudenheikot ja sairaat jäsenet hoidetaan omin voimin. On kunnia-asia huolehtia näistä, jotka tarvitsevat erityistä tukea. Heikkoja vanhuksia kunnioitetaan heidän elämänkokemuksensa vuoksi. Sairaudet ja vammat eivät myöskään poista ihmisarvoa, toisin sanoen heimon jäsenyyttä.

Kun ihmisiä on vähän, ovat heikotkin voimat parempi kuin ei mitään. Erilaisuus ei ole eriarvoisuutta. Vain ahdistavan nälänhädän uhatessa nämä perheen heikot jäsenet saavat pienemmän ruokamäärän ja huonomman hoidon kuin muut.

2. ELINKEINOT

Useimmat primitiivisen yhteisön jäsenet elävät keräilytaloudessa tai harjoittavat ns. luontaiselinkeinoja, kuten metsästystä tai kalastusta. Näihin osallistuvat kaikki perheen jäsenet, kukin voimiensa mukaan. Toiset keräävät ravinnon ja valmistavat ravinnon hankkimisessa tarvittavia välineitä. Toiset taas valmistavat ravinnon syötäväksi, säilövät sitä ja jalostavat sen osan saaliista, joka ei kelpaa syötäväksi, muuhun käyttöön.

Näitä elinkeinoja täydentävät usein erityyppinen maanviljelys ja karjanhoito. Yleensä nämä jakaantuvat niin, että naiset kuokkivat ja miehet hoitavat karjan. Erityisesti karjaa pidetään vaurauden merkkinä. Naudat, vuohet ja lampaat ovat käypiä vaihtovälineitä, kun varsinainen rahalla käytävä kauppa on harvinaista. Karjalla myös usein maksetaan erilaiset hyvitykset ja morsiamen hinta.

Luonnonolosuhteet ja elinkeinot ratkaisevat, millaisia työvälineitä ja muita apukeinoja käytetään. Luonnon muokkaamista ojittamalla tai patoamalla on ehkä tarpeen suorittaa. Myös kulkuneuvot vastaavat olosuhteita: suoalueella ei keksitä eikä käytetä pyörää. Toisaalta kulkuneuvojen tarkoituksenmukainen vaihtelu on rajaton, on eroa lumikengällä ja kylkiäispuukanootilla.

Myös vaatetus on kehittynyt olosuhteitten mukaan. Jos varsinaisia vaatteita käytetään, ne aina merkitsevät suojaa. Ihmisen on suojauduttava yhtä hyvin kuumalta auringonpaisteelta (yleisempi malli) kuin kylmältä lumimyrskyssä (harvinaisempi malli). Vaate suojaa myös ihmisen kunniallisuutta ja hänen yhteiskunnallista asemaansa.

Vaatteiden valmistamiseen ja koristamiseen käytetään kaikkea mahdollista, mitä luonnosta saa. Käytössä on puun tuohi, oksat ja lehvät, ruohokasvit sellaisenaan ja niistä jalostetut kuidut, eläinten nahkat, suomut ja höyhenet.

Toisaalta ihminen voi kulkea vailla vaatteita, vain koristautuneena erilaisilla koruilla, jotka korostavat ruumiin muotoa. Myös kuolleet vaatetetaan ennen hautaamista tai polttamista. Joissain kulttuureissa heidät muumioidaan ja heitä säilytetään erilaisissa säiliöissä tai säkeissä, joita kutsutaan muumiomytyiksi. Ne ovat usein hienosti koristeltuja [viite].

IV - KRIISIEN MAAILMA

1. NÄLKÄ

Primitiivikulttuurin ihmisten elämässä on kaksi pääuhkaa, nälkä ja sairaus. Sota, taistelut tai pakko siirtyä uudelle asuinalueelle liittyvät yleensä nälkään. Kun ruokaa on niukasti, siitä pidetään tiukasti kiinni. Ihmisten väliset kiistat, vihamielisyys ja sopeutumattomuus liitetään sairauteen, jota ei pidetä luonnollisena elämäntilanteena. Nälkä taas on luonnollinen uhka, ruuasta on ehkä jatkuva puute.

Ravinnon määrä on aina sidottu ympäristön olosuhteisiin. Keräiltävien ja sattumalta löytyvien ruoka-aineitten, esim. toukkien ja hunajan määrä vaihtelee vuosittain. Ukkosen sytyttämä tulipalo voi useaksi kuukaudeksi tuhota tuottoisan keräilyalueen.

Jos päivittäinen ruoka on kerättävä juuri nyt, kädestä suuhun, on kuukausikin vaarallisen pitkä nälkäaika. Riistakannat vaihtelevat, kalaparvet liikkuvat pois. Tulva tai kuivuus voi tuhota pienen viljelysmaan, vaikka maa muutoin antaisi useita satoja vuodessa [viite].

Aikakäsitys, joka korostaa nythetkeä, tätä päivää, estää ihmisiä varautumasta esimerkiksi laajoilla ruokavarastoilla silloin kun ruokaa on saatavilla. Lihaa ja kalaa saatetaan kuivata parin kuukauden tarpeiksi, ei enempää.

Ei edes äärimmäisen niukoissa oloissa, kuten napapiirillä, jossa ruuan säilyttäminen olisi viileyden vuoksi helppoa, varauduta vuosien varastoilla silloin kun ruokaa olisi saatavissa yli tarpeen, esim. hylje- tai kalasaalis ruhtinaallinen. Pitkäaikaisella varastoinnilla säilytetään vain vierasvaraa ja herkkuja juhliin.

Köyhissä oloissa säädellään ruuan ja veden jakelua aina. Äärimmäisinä ahdinkoaikoina saatetaan esim. vanhukset erottaa muusta yhteisöstä ja jättää kylän ulkopuolelle oman onnensa nojaan. Nälkiintyminen vähentää lasten syntymistä ja lapsikuolleisuus on suuri. Tämä saattaa uhata koko heimon olemassaoloa.

Toisaalta kaikkialla maailmassa tunnetaan hätäruokaperinne. Jokainen heimo tietää mitä voidaan syödä enemmän tai vähemmän huonona tavallisen ruuan korvikkeena tai miten voidaan pitää uhkaavaa janoa lyhyen ajan kurissa.

Kaikki uskonnon ja magian keinot otetaan kriisin uhatessa käyttöön. Erityisesti käytetään yhtäläisyysmagiaa. Ajatellaan että kun poppamies ja koko kylä matkii esimerkiksi sateen ääntä tai pakenevien eläinten liikkeitä, sade houkutellaan esiin tai riista palaa metsään ja savannille. Samalla tavoin on yritetty tavoittaa arvokkaina pidettyjä petoeläimiä.

Samalla etsitään syytä uhkaavaan tilanteeseesn. Kenen oli syy, kun sade kieltäytyi tulemasta? Kuka loukkasi riistaa, niin että se juoksi tiehensä? Jäikö joku lahja antamatta, kun kala ei käy verkkoon? Miksi pelto on vihainen ja taimet kuivuvat tai ovat täynnä tuhohyönteisiä? Vaivan aiheuttaja on yleensä joku syylliseksi päätelty ihminen tai ihmisryhmä. Meidän käsityksemme mukaisia "luonnollisia", so. biologisia tai fysikaalisia syitä ei ole.

Syyllinen voi löytyä kyläläisten keskuudesta tai naapurikylästä. Koskaan ei ongelmaa voida ratkaista ellei syyllistä löydy. Vain asian selvittäminen ja syyllisen tunnustus voi laukaista kriisin onnellisesti. Koko kylä osallistuu tutkintaan seuraten poppamiehen kyselyä ja taikoja.

Yleensä löydetään teko, joka on uhkan aiheuttanut. Tavallisesti se on määräysten rikkomista. Kaikki, myös syylliseksi todettu, ovat helpottuneita, kun asia tulee selvitetään. Rangaistukset eivät koskaan ole länsimaiseen tapaan esim. vankeutta, vaan tavallisesti hyvitysmaksun suorittamista heimopäällikölle. Syyllistä ei yleensä myöhemminkään eristetä muista eikä häntä kohtaan osoiteta halveksuntaa.

Riistan, vedenelävien ja kasvien kanssa voidaan myös käydä suoraan kauppaa. Näiden voimalle tai hengelle luvataan uhri. "Näyte-erä" on mahdollinen ja sitten lausutaan kuuluvasti ajatus "tällaisia hyviä uhreja saat lisää, jos kaikki palautuu ennalleen".

Joissain tapauksissa uhriin liitetään esim. pellon puhdistamismenot, jolloin pyritään karkoittamaan asiaan kuulumattomat kiusanhenget, jotka estävät maan kasvua tai vahingoittavat ihmistä, joka siellä liikkuu.

2. SAIRAUS

Sairaus on primitiivikulttuurissa aina koettu luonnottomaksi ja aina poikkeukseksi tavallisesta elämänmenosta. Sen aiheuttaja on voima tai henki, jota ei pidetä kurissa ja joka tuottaa pahan kuoleman. Tavallinen, luonnolliseksi koettu kuolinsyy on kuolla nälkään, vanhuudenheikkouteen, onnettomuuteen tai taisteluun.

Varsinaiselle sairastumiselle löydetään kyllä myös "luonnollisia" syitä, kuten väärän ruuan syöminen tai pahentuneen veden juominen. Mutta ongelma onkin kysymyksessä, miksi joku söi tai joi niitä. Itse asiassa: mikä pakotti hänet syömään myrkyllisiä lehtiä tai juomaan saastunutta vettä? Tavallisin vastaus on: vihamies.

Vihamies ei primitiivikulttuurissa ole sellainen ihminen, jota vihataan tai joka vihaa meitä. Tunteet eivät merkitse mitään. Vihamies on joku, jolle toinen on jättänyt korvaamatta aiheuttamansa vahingon, tai joku, jolle hän itse on aiheuttanut sairastumisen tai onnettomuuden. vihamies-ajattelu johtaa loputtomaan vahingoittamisen ja korvaamisen ketjuun, jossa myös omaiset voivat saada pahan niskaansa ja voivat vaatia hyvitystä.

Jos hyvitystä ei kuulu, käyttää vihamies kaikkia keinoja hyvityksen saamiseksi väkisin. Eräs tällainen keino on juuri sairauden lähettäminen toiselle. Jos vihamies ei itse pysty sairautta manaamaan, tarjoaa noita palvelujaan. Eräissä tapauksissa uhrille myös ilmoitetaan, että kohta hän sairastuu ja kuolee. Tiedetään tapauksia, joissa tuo uhkaus on todella surmannut uhrin.

Kulttuureissa, joissa tunnetaan ajatus sairauden lähettämisestä toiseen ihmiseen, saatetaan myös puhua taudeista - usein kuolemaan johtavista - jotka ovat eräänlainen kohtalo, "jumalantauti". Silloin ajatellaan, että ihminen tahallaan tai vahingossa on häirinnyt jotakin voimaa tai henkeä, joka maksattaa tämän sairaudella.

On myös ajateltu, että tuo voima tai henki sattumalta, ehkä kiusaa tehdäkseen, vain on valinnut hänet sairastumaan. Tällaista sairautta ei voi auttaa eikä mikään hyvitys riitä. Sairastunut on tuomittu kuolemaan.

Kun sairaus on tunnistettu ihmiseen lähetetyksi saa ihminen mahdollisuuden hyvittää lähettäjää, korjata laiminlyöntinsä ja luopua vihamielisyydestä. Tämän rinnalla käytetään lääkintää ja muita toimenpiteitä. Yleensä ensin yritetään ajaa sairaus ulos. Tähän käytetään kaikkialla maailmassa hyvin samanlaisia keinoja. Oleellista on, että ihmisestä tulee ulos jotakin, mitä ei tavallisesti tule. Tämän mukana tulee sairauskin.

Sairauden ulosajon jälkeen yritetään potilasta vahvistaa. Tässä käytetään apuna erilaista vahvistavaksi arveltua ruokaa, mutta myös aineita, joissa arvellaan olevan erityisen paljon manaa [viite]. Potilasta saatetaan huumata, kylvettää, pitää savuisessa majassa, maalata tai koristella.

Syyllisyyden selvittäminen ja hyvityksen mahdollisuus rauhoittavat potilaan mielen, hoito osoittaa, että hänestä välitetään ja ravinto ja muut hoitokeinot palauttavat hänen voimansa [viite].

3.KUOLEMA

Kuolema on primitiivikulttuureissa luonnollinen osa elämää. Se on pitkä tapahtumajakso, ei yksittäinen kuolemantapaus. Koko heimo on mukana jäsenensä hyvässä kuolemassa. Siihen täytyy varautua ja sitä täytyy tukea, niin kuin muitakin siirtymävaiheita elämän aikana.

Valtaosa primitiivikulttuureita pitää kuolemaa lopullisena, omaan tahtiinsa etenevänä tapahtumaketjuna, kuolleet eivät sellaisenaan palaa elävien elämään. Elävistä kuolleet erottaa heidän uusi vaiheensa, ei aika tai paikka, vaikka heidät yleensä eristetäänkin erilaisiin hautoihin tai poltetaan.

Kuolemaan varautuminen tarkoittaa sitä että jokaiselle heimon jäsenelle opetetaan, miten kuolemantapauksen sattuessa on toimittava. Kun nuori vihitään aikuiseksi hänelle samalla opetetaan ruumiin käsittelytavat, esim. sen vaatettaminen tai maalaaminen. Opitaan myös ruumiin säilyttäminen tai tuhoaminen, hautajaisjuhlat ja kuolleen muistelun tavat. Kaikki tietävät mitä tehdä, kaikki ovat mukana eivätkä surevat omaiset jää yksin.

Kuoleman tapahtuessa on tärkeää tietää miten poislähtevä henki päästetään vapaaksi. Ovia ja ikkunoita avataan. Näin varmistetaan, että kulkutie on selvä. Sitten tarkkaillaan, lähtikö henki esim. viimeisen henkäyksen tai jonkun pienen eläimen, kuten hyönteisen muodossa. Myös tietyn linnun ilmestyminen, uuden valaan uinti lahdella tai käärme, joka näyttäytyy, voi olla merkki siitä, että henki on päässyt vapaaksi. Tämä voi viedä useita päiviä.

Jos tässä hengen tai sielun vapautumisessa kiirehditään liikaa eikä olla tarkkoja, estyy kuolleen siirtyminen eikä hän pääse eteenpäin. Hänestä tulee ns. sijaton sielu, joka harhailee päämäärättömänä entisellä asuinpaikallaan, herättää kauhua jälkeenjääneissä, joille voi näyttäytyä. Nämä ovat ns. kummituksia tai haamuja. Vasta kun kuoleman ensimmäinen vaihe on kunnialla ohi, aletaan valmistella hautausta.

Primitiivikulttuureissa uskotaan, että kaikki eivät halua kuolla tai voi kuolla tavallisella tavalla. Esim. päällikössä voi olla niin paljon manaa, että hänen kuolemaansa ja sen auttamiseen pitää liittää erilaisia menoja kuin tavallisen ihmisen kuolemaan [viite].

Joku muu voimakas henkilö, esim. noita, ihmissusi tai vampyyri - nämä olennot tunnetaan kaikkialla primitiivikulttuureissa, ei vain Transsylvaniassa - voi vaatia käytännöllistä apua kuollakseen, esim. erityisen surmaamisaseen. Jos tällaista ei käytetä, nämä olennot elpyvät uudestaan eloon.

Toisaalta ajatellaan, että jo kuollut voidaan keinotekoisesti palauttaa matkaltaan kohti eri kuoleman asteita. Tämäkin ajatus on yleinen. Palautettu kuollut on palauttajansa armoilla. Hän on tahdoton orja, joka tottelee ehdottomasti. Palautukseen pystyy vain voimakas ihminen, joka on siihen erikoistunut. Hänellä pitää olla kaksi taitoa: ensin on hankittava tai tehtävä sijaisruumis, sitten kutsuttava siihen elämän voima, henki, joka on oikeastaan tuon jo kuolleen henki.

Ajatellaan että on olemassa esim. noitia, jotka rakentavat hirviömäisen elävän kuolleen hautausmaan jäännöksistä (Frankenstein-tyyppinen perinne) tai yksinkertaisesti savesta (juutalainen golem). Elävä kuollut on tunteeton hirviö ja perinteen mukaan se tottelee nimenomaan pahuuteen johtavia käskyjä ja tekee niiden mukaan rikollisia ja hirvittäviä tekoja.

Kaikessa kuolemaan liittyvässä toiminnassa ympäristö haluaa kuljettaa kuolevan ja kuolleen järjestyksessä eteenpäin ja antaa hänelle kaiken, mitä hän matkallaan tarvitsee. Aluksi hän tarvitsee merkin, josta hänet tiedetään kuolleeksi: erilaisen puvun, kampauksen tai koristelun kuin elävillä on.

Sitten hän tarvitsee väliaikaisen majapaikan, jossa häntä käydään hyvästelemässä. Hänen kanssaan sovitaan selvittämättä jääneitä asioita, häneltä kysytään neuvoa ja häntä kiitetään kaikesta, mitä hän on saanut eläessään aikaan. Kuolleelle voidaan siirtymäaikoina myös antaa viestejä vietäväksi muille kuolleille.

Heimo tai suku valmistautuu myös antamaan kuolleelle matkatavaroita ja ruokaa. Jos kuolleen ajatellaan jatkavan elämäänsä ihmisen kaltaisena, hänet muumioidaan. Jos hänen ajatellaan harjoittavan ammattiaan, hänen mukaansa hautaan tai polttoroviolle laitetaan tarpeellisia työkaluja ja aseita. Jos hänen ajatellaan kuoleman jälkeen osallistuvan juhliin tai esim. menevän naimisiin, hänen mukaansa laitetaan juhlavaatteita ja koruja.

Hautarakennelmat ovat yleisiä. Rakennelmalla on useita eri tehtäviä. Se voi suojata kuollutta tai nopeuttaa hänen ruumiinsa häviämistä [viite]. Se voi olla kuolleen tarvitseman tavaramäärän säilytyspaikka, tai paikka, jossa kuolleen ruumiin säilyvät osat ovat jälkeenjääneitten käytössä. Hauta voi myös osoittaa kuolleen ja hänen sukunsa suuruutta tai vahvistaa, ettei kuolleella ollut mitään arvoa [viite].

Hautausalueella on aina runsaasti manaa, sinne ei saa mennä varautumatta. Haudan loukkaaminen, kuten ryöstö, tallaaminen tai peittäminen jollain muulla rakenteella on uhkaavaa koko heimolle. Tästä syystä hauta-alue usein eristetään kylästä. Silloin ei ainakaan vahingossa loukata hautaa.

V - USKOMUSTEN SEKOITTUMINEN JA SIIRTYMINEN

Harvat primitiiviheimot ovat koskaan asuneet täysin eristyksissä muista kulttuureista. Sisämaasta on matkattu rannikolle hankkimaan jotain tarpeellista, kuten suolaa, nautintoaineita ja koruja.

Yksinäisiin kyliin on myös tullut vierailijoita: kauppamiehiä, lähetyssaarnaajia ja tutkijoita. Kauppiaista kammottavimmat, orjakauppiaat ovat vieneet kylän nuoret ja voimakkaat asukkaat mukanaan ja siirtäneet ne, jotka matkan kestivät, aivan uuteen kulttuuriin [viite].

Vieraat tuovat uusia vaikutteita ja outoja tavaroita, jotka tuntuvat taikakaluilta, uusia uskomuksia ja uusia sanoja. Kaiken tämän on taipumus sekoittua vanhaan. Puhutaan synkretismistä eli uskomusten sekoittumisesta. Uutta ei oteta mukaan sellaisenaan, vaan se tulkitaan oman käsitemaailman mukaan.

Primitiivikulttuurit saattavat myös muokata omaa uskomusmaailmaansa ottamalla siihen tietoisesti uudesta kulttuurista jotain sellaista, mitä pidetään aineellisesti hyödyllisenä. Tällaisia kultteja on sanottu cargokulteiksi. Tällainen kultti löytää hedelmällisen maaperän ihmisessä joka vastikään on tulla tupsahtanut kivikaudesta atomiaikaan.

Yleensä tällaisen uuden kultin täytyy luvata jotain ennen kuulumattoman hyvää, mitä vanhat uskomukset eivät anna. On myös sellaisia kultteja jotka lupaavat paitsi aineellista hyvää ja menestystä, myös maallista valtaa, jopa ylivaltaa. Tämä saadaan jonkun tärkeän johtajan avulla. Näitä kultteja sanotaan messianismeiksi.

Johtaja julistaa olevansa heimonsa tai kansansa pelastaja, joka parhaassa tapauksessa antaa heille maailmanvallan. Johtajan hahmoon liittyy helposti laaja kultti palvontamenoineen ja hänen puheensa ja lupauksensa säilytetään tarkoin muistitietona.

Juuri tällaiset uus-primitiiviset järjestelmät leviävät nykyisin esimerkiksi Keski- Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Ne lisäävät kansallista itsetuntoa nuorissa ja vakiintumattomissa valtioissa ja lupaavat oikotien helppoon elämään ja taloudellisiin mukavuuksiin.

Toinen suunta, johon primitiivikulttuurit ovat kuluvalla vuosisadalla kehittyneet, on entistä suurempi eristyneisyys. Halutaan sanoutua irti kaikista ympäristön vaikutuksista, jotka usein tuntuvat vierailta, ja ovatkin heimolle tuhoisia.

Tällainen kehitys on näkyvissä esim. Amatsonilla, Himalajan alueella ja Kaakkois-Aasiassa. Ihmiset pakenevat yhä kauemmas vaikeakulkuisiin paikkoihin ja varovat näyttäytymästä etsijöille. Etsijöitä on, sillä esimerkiksi Indonesiassa arvellaan olevan useita vielä täysin tuntemattomia primitiiviheimoja, jotka ilmeisesti elävät kivikautta.