ŠInternetix

3. Köyhyyden syyt

Teollisuusmaiden ja kehitysmaiden välinen taloudellinen kuilu on viimeisen 40 vuoden ajan kasvanut tasaisesti. Alla oleva taulukko kertoo, kuinka maailman köyhimpien ja rikkaimpien välinen tuloero on vuosien saatossa tullut entistä räikeämmäksi.

Lähde: UNDP (Human Development Report 1999)

3. 1 Mitä on köyhyys?

Ennen kuin tarkastellaan kehitysmaiden köyhyyden rakenteellisia syitä, on hyvä pohtia hieman syvällisemmin käsitettä köyhyys. Nykyisin sillä ymmärretään lähinnä taloudellista puutetta. Köyhyys on kuitenkin kautta aikojen tarkoittanut muutakin: yhteisön hylkäämäksi joutumista sairauden tai vamman takia, orvoksi jäämistä ja sosiaalisen aseman menettämistä esimerkiksi rikoksen takia.

Köyhyys ei myöskään ole kaikkien mielestä kielteinen asia. Niin buddhalaisissa kuin katolisissakin luostareissa luovutaan vapaaehtoisesti maallisista huveista ja rajattomasta aineellisesta kulutuksesta. Suomessa filosofi Pentti Linkola edustaa elämäntapaa, jonka ihanteena ovat omavaraisuus ja aineellinen niukkuus.

Köyhyys on myös sosiaalinen, kulttuurinen ja paikkaan liittyvä ilmiö. Kehitysmaiden maaseudulla ihmiset eivät välttämättä pidä itseään lainkaan köyhinä. Sen sijaan ulkomaisen avustusjärjestön työntekijä voi kauhistua siellä vallitsevaa köyhyyttä ja omalla toiminnallaan (esimerkiksi jakamalla vaatteita ja kulutustavaroita) luoda uuden mielikuvan paikallisille asukkaille heidän köyhyydestään.

3.2 Kehitysmaiden köyhyyden ulkoiset syyt

Syitä kehitysmaiden köyhyyteen ja varallisuuden epätasaiseen jakautumiseen maapallolla löytyy niin historiasta kuin nykypäivästäkin. Tutkijat, päättäjät ja virkamiehet kiistelevät jatkuvasti siitä, ovatko ulkoiset (kehitysmaista itsestään riippumattomat) vai sisäiset (kehitysmaista itsestään johtuvat) tekijät merkittävämpiä köyhyyden aiheuttamisessa ja lisääntymisessä kehitysmaissa. Molempia tekijöitä on niin paljon, että tässä voidaan ottaa esille vain olennaisimpia. Ensin tarkastellaan ulkoisia tekijöitä.

3.2.1 Siirtomaamenneisyys

Suurin osa nykyisistä kehitysmaista Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa on Euroopan aikoinaan itselleen valloittamia siirtomaita, joita eurooppalaiset siirtomaavaltiot tarvitsivat mm. poliittisista ja taloudellisista syistä. Siirtomaiden valloitusta ja niiden resurssien hyödyntämistä sekä seurauksena syntynyttä taloudellista riippuvaisuutta kuvataan sanalla "kolonialismi".

Espanja ja Portugali valtasivat 1500-luvulla alueita Keski- ja Etelä-Amerikasta perustaen sinne suurmaatiloja, joille hankittiin työvoimaksi paikallista intiaaniväestöä ja afrikkalaisia orjia. Kun maat alkoivat itsenäistyä 1800-luvulla, oli kilpailu Afrikasta kuumimmillaan. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä koko Afrikka oli jaettu siirtomaavaltojen kesken. Maa-alueita vaihdeltiin hallitsijoiden kesken ja uusia rajoja piirrettiin Afrikan kartalle viivoittimen avulla. Samoihin etnisiin ja kulttuurisiin ryhmiin kuuluvat väestönosat jakautuivat useiden eri maiden välille, mikä on aiheuttanut ongelmia vielä tänäkin päivänä vanhan rajajaon mukaan itsenäistyneissä Afrikan maissa.

Hollanti valtasi itselleen koko Indonesian saariston jo 1600-luvulla ja pakotti paikallisen väestön pakkotyön ja maaorjuuden keinoin viljelemään kaikkea mahdollista kahvista ja mausteista puuvillaan ja tupakkaan. Intian ja Taka-Intian niemimaat jaettiin puolestaan Ranskan ja Englannin kesken 1800-luvun lopulla.

Siirtomaiden merkitys Euroopan maille oli huomattava. Ne lisäsivät valloittajiensa poliittista mahtia ja niistä saatiin raaka-aineita kovaa vauhtia kasvavalle Euroopan teollisuudelle. Lisäksi ne toimivat tärkeinä markkina-alueina laajenevalle tuotannolle. Jotta siirtomaat olisivat paremmin palvelleet emämaitaan, niitä ja niiden väestöä pyrittiin muokkaamaan mahdollisimman paljon emämaiden kaltaisiksi. Kristinuskon sekä länsimaisen koulutuksen ja yhteiskuntajärjestelmän avulla toivottiin voivan kehittää "takapajuisia" siirtomaita ja niiden asukkaita.

Tämä "eurooppalaistamis- ja sivistämisprosessi" oli kuitenkin omiaan tuhoamaan tropiikin maiden omia monimutkaisia sosiaalisia ja tuotantojärjestelmiä, kulttuureja ja vallankäyttö- sekä organisaatioperinteitä. Miesten ja naisten välinen tasa-arvo kärsi, kun miespuolinen väestö pakotettiin rehkimään kaivoksilla ja plantaasiviljelmillä. Naisten tehtäväksi tuli muiden, perinteisesti heille kuuluvien töiden lisäksi huolehtia siten myös miehille kuuluneesta ruuantuotannosta.

Siirtomaiden itsenäistyminen oli vain näennäinen muutos poliittisella tasolla, sillä niiden tuotanto, infrastruktuuri ja koko yhteiskuntajärjestelmä oli luoto palvelemaan emämaiden etuja. Kokemusta itsenäisestä hallinnosta uudentyylisessä yhteiskunnassa ei ollut ja koulutetun sekä lukutaitoisen väestön määrä oli pieni. Maiden rajat eivät noudattaneet perinteisiä kansanryhmien ja heimojen rajoja, taloudellinen tilanne oli heikko ja erimielisyydet politiikan ja vallankäytön suhteen olivat yleisiä sekä maiden välillä että niiden sisällä. Näitä erimielisyyksiä ryhdyttiin monilla alueilla ratkomaan sotilaallisin keinoin.

3.2.2 Maailmankauppa

Siirtomaa-ajalla kehitysmaista tehtiin lähinnä raaka-ainetuottajia. Suurin osa niistä on edelleen tässä roolissa. Tärkeimmät vientituotteet ovat kahvi, tee, kaakao, tupakka, puuvilla, maapähkinät, hedelmät ja mausteet. Lisäksi vientiin menee naudanlihaa ja kalaa. Teollisuuden raaka-aineista kehitysmaat vievät mm. öljyä, kumia, trooppista puutavaraa, kuparia, mangaania, rautaa ja tinaa.

Maailman raaka-ainekauppa on pääasiassa monikansallisten yhtiöiden hallinnassa. Ne sijoittavat tuotantonsa halvan työvoiman ja edullisten tuotantokustannusten alueille. Siten lopputuotteet saadaan pysymään mahdollisimman edullisina tuottajille. Suurimpia monikansallisia yhtiöitä ovat General Motors, Exxon ja Shell öljyalalla sekä Nestle, Unilever ja Philip Morris elintarvikealalla.

Monikansalliset yhtiöt pyrkivät mahdollisimman suuriin taloudellisiin voittoihin kiinnittämättä juurikaan huomiota toimintansa ekologisiin ja sosiaalisiin seurauksiin. Etelä-Amerikassa on raivattu laajoja sademetsäalueita karjatiloiksi, joilla kasvatetaan naudanlihaa Yhdysvaltojen hampurilaisketjuille. Aasiassa on puolestaan tuhottu katkarapuviljelmien takia arvokkaita mangrovemetsiä, jotka ovat erittäin tärkeitä merikalojen lisääntymisalueita.

Lähes kaikkien raaka-aineiden maailmanmarkkinahinnat ovat jatkuvasti laskeneet. Syitä siihen ovat kysynnän väheneminen, ylituotanto ja korvaavien tuotteiden kehittely. Puuvillaa korvataan synteettisillä kuiduilla ja mausteita kemiallisilla aineilla. Nykyaikainen teollisuus myös tarvitsee vähemmän raaka-aineita, sillä se pystyy käyttämään ne tehokkaammin hyväkseen pitkälle kehittyneen tekniikan ansiosta.

Samalla kun teollisuusmaat ovat poistaneet kaupan esteitä ja tulleja keskinäiseltä kaupaltaan, ne ovat lisänneet rajoituksia kehitysmaista tuleville tuotteille. Tullipolitiikassa noudatetaan käytäntöä, jossa tulli on sitä korkeampi, mitä pidemmälle tuote on tuote on jalostettu. Tämä estää kehitysmaita jalostamasta perushyödykkeitään, vaikka maailmanmarkkinoilla jalostetun tuotteen arvo on moninkertainen raaka-aineeseen verrattuna. Esimerkiksi Bangladesh on saanut tuoda Suomeen vapaasti puuvillalankaa, mutta valmiista puuvillapaidasta on peritty 35 prosentin tulli. Näin Bangladeshia ikään kuin "rangaistaan" oman paitatuotannon kehittämisestä.

3.2.3 Velkaongelma

Suuri velkataakka on lisännyt olennaisesti kehitysmaiden köyhyyttä. Vuonna 1997 kehitysmaiden kokonaisvelka oli 2.2 miljardia dollaria. Kehitysmaat maksavat yhdeksän kertaa enemmän velanhoitokustannuksia (velkojen korot ja lyhennykset) teollisuusmaille kuin mitä ne saavat kehitysapuna. Toisin sanoen köyhät kehitysmaat rahoittavat jatkuvasti rikkaita teollisuusmaita. Velkojen maksamiseksi kehitysmaat ovat joutuneet ottamaan aina vain lisää lainaa, jonka vuoksi niiden on sanottu olevan velkakierteessä.

Velkakierteen juuret ovat äkillisessä öljynhinnan nousussa 1970-luvulla. Öljyä tuottavat arabimaat rikastuivat nopeasti ja tallettivat voittonsa länsimaisiin pankkeihin. Pankit alkoivat markkinoida halpakorkoisia lainoja kehitysmaille, jotka tarvitsivat rahaa yhteiskunnalliseen kehitykseen ja nousseiden öljylaskujen maksamiseen. Lainan ottaminen tuntui houkuttelevalta, sillä raaka-aineiden maailmanmarkkinahinnat olivat korkealla ja raaka-ainetuotannon tehostaminen lainapääomalla nähtiin tärkeänä askeleena kohti taloudellista kehitystä.

1980-luvulle tultaessa tilanne oli kääntynyt päälaelleen. Velkojen korot olivat lähteneet huimaan nousuun ja samalla maailmanmarkkinahinnat romahtivat. Esimerkiksi teen hinta oli pudonnut 1980-luvulla kolmannekseen 1960-luvun tasosta. Tällä hetkellä useimmat maat eivät yksinkertaisesti kykene maksamaan velkojenhoidon vuosittaisia kuluja. Köyhimmät kehitysmaat kuten Mosambik ja Tansania käyttävät vuosittain enemmän rahaa velkojenmaksuun kuin koulutukseen ja terveydenhuoltoon yhteensä.

Kansainvälinen Jubilee 2000-kampanja tähtää köyhimpien kehitysmaiden velkojen täydelliseen anteeksiantoon. Vuonna 1996 kansalaisjärjestöjen, kirkkojen ja ammattiyhdistysliikkeiden aloittama kampanja onnistui keräämään 70 miljoonaa nimeä vetoomuksiinsa yli 160 maassa. Nimilistat luovutettiin 18. kesäkuuta 1999 maailman johtavien G7-maiden edustajille huippukokouksessa Kölnissä. Sen seurauksena mm. Yhdysvallat, Englanti, Kanada ja Saksa ovat antaneet anteeksi velkojaan kehitysmaille.

3.2.4 Maatalous

Ennen kolonialismia kehitysmaiden maatalous oli pienimuotoista ja noudatti luonnonolojen sille asettamia rajoituksia. Kaskiviljelyssä (kaskeamisen, viljelyn ja kesannoinnin vuorottelu) ja peltometsäviljelyssä (viljelykasvien ja puiden yhtäaikainen sekaviljely) lannoitus oli luonnonmukaista ja eroosio vältettiin kuin itsestään.

Siirtomaavallan aikana parhaille viljelysmaille perustettiin monissa kehitysmaissa jättiläismäisiä plantaaseja (suurviljelmiä), joilla viljeltiin tuotteita emämaihin vietäväksi. Paikallisen väestön hallussa olevat maa-alat pienenivät ja lisäksi heidät pakotettiin viljelemään omilla tiloillaan vientikasveja. Monet perinteiset, paikallisiin luonnonolosuhteisiin soveltuvat viljelymenetelmät poistettiin käytöstä ja lopulta jopa unohdettiin.

Plantaaseilla sovellettiin samoja maanmuokkaus- ja viljelymenetelmiä kuin sen ajan Euroopassa. Niinpä voimaperäinen viljely ja maanmuokkaus raskaita koneita käyttäen tuhosivat laajoja alueita täysin viljelykelvottomiksi. Suurviljelmillä on myös ollut näihin päiviin saakka mittavia keinokasteluhankkeita, joita ei ole toteutettu riittävällä tietämyksellä paikallisista luonnonoloista. Kastelu on ollut joko riittämätöntä, jolloin vesi on päässyt haihtumaan ja jäljelle jääneet suolat ovat tehneet maan viljelykelvottomaksi (suolaantuminen) tai vettä on ollut liikaa ja kasvit ovat tukehtuneet (vettyminen).

Koska siirtomaiden talous oli rakennettu pelkkien vientituotteiden varaan, oli niiden jatkettava vientiviljelyä itsenäistymisen jälkeenkin. Länsimailta alkoi myös virrata kehitysapua, joka keskittyi juuri vientiviljelyn kehittämiseen ja tukemiseen. Vientilajikkeisiin keskittyneet suurviljelmät saivat koneita, lannoitteita ja torjunta-aineita, kun taas kehitysmaiden oma ruuantuotanto oli pakotettu huonoiten viljelyyn sopiville ja eroosioherkille alueille.

Eroosio ja aavikoituminen ovatkin merkittävä ongelma monille kehitysmaille. Nopea väestönkasvu on yksi tekijä, joka lisää paineita tuottaa ravintoa eroosioherkillä alueilla. Silti monissa kehitysmaissa olisi tarpeeksi viljelymaata kasvavan väestön ruokkimiseen, ellei sitä olisi valjastettu juuri vientiviljelyn käyttöön. Esimerkiksi Gambiassa on 73 prosenttia viljelykelpoisesta maasta maapähkinätuotannon käytössä. Kehitysmaiden velkaantuminen ja raaka-aineiden maailmanmarkkinahintojen lasku ovat pakottaneet monet maat viljelemään yhä enemmän vientilajikkeita taatakseen edes olemassa olevan elintason kansalaisilleen.

3.3 Kehitysmaiden köyhyyden sisäiset syyt

Kehitysmaiden sisäisiin köyhyyden syihin on alettu kiinnittää huomiota nykyisessä määrin vasta 1990-luvulla. Kehitysavun ja uusien lainojen saamiselle onkin asetettu ehtoja, jotka tähtäävät kehitysmaiden poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden muuttamiseen. Toisaalta niin kehitysmaiden kuin teollisuusmaidenkin edustajat ovat kritisoineet ehtoja siitä, että niiden kautta pyritään "länsimaistamaan" kehitysmaat ja puututaan liiaksi kehitysmaiden sisäisiin asioihin. Ehtojen vastustajat myöntävät kuitenkin sen tosiasian, että myös kehitysmaiden sisäisillä tekijöillä on osuutta maiden köyhyyteen ja tässä käsitellään niistä tärkeimpiä.

3.3.1 Osallistumisen puute

Suurimmalla osalla kehitysmaiden väestöstä ei ole mahdollisuutta ilmaista tai toteuttaa toiveitaan vallitsevien poliittisten, sosiaalisten ja taloudellisten järjestelmien suhteen. Toisin sanoen heidät on suljettu itseään koskevien kehityshankkeiden suunnittelun ja toteutuksen ulkopuolelle. Vaikka enemmistö kehitysmaiden asukkaista elää maaseudulla, tehdään heidän elinympäristöään ja tulevaisuuttaan koskevat päätökset yleensä kaupungeissa muutaman vaikutusvaltaisen ihmisen kesken. Tuloksena on paikallisten ihmisten haluttomuus osallistua ja ottaa vastuuta hankkeista, joiden tarkoituksena saattaa nimenomaan olla heidän omien elinolojensa parantaminen.

Myös ulkomaiset kehitysjärjestöt ovat huomanneet, miten suuri merkitys on paikallisen väestön mukaan ottamisella tietyn kehitysyhteistyöprojektin onnistumisen kannalta. Niinpä melkein muotikäsitteeksi onkin tullut "osallistuminen". Osallistuva suunnittelu, osallistuva kehitys ja osallistuva tutkimus ovat uusia toimintatapoja, joiden avulla pyritään ehkäisemään aiemmin tehdyt virheet. Osallistumisen ongelmana on kuitenkin se, että se on tullut liian nopeasti antamatta ihmisten totutella täyskäännökseen.

Siirtomaa-ajalta saakka kehitysmaiden ihmisten omia mielipiteitä, omaa kulttuuria ja omia uskontoja on halveksittu, välillä jopa tukahdutettukin. Heidät on opetettu kuuntelemaan ulkopuolisia johtajia ja asiantuntijoita sekä hyväksymään kaikki uusi ja vieras parempana ja soveltuvampana. Niinpä monien onkin vaikea uskoa, miksi yht’äkkiä heidän perinteisillä viljelytavoillaan olisikin jotain arvoa ja miksi valkoinen kehitystyöntekijä tulee heidän kyläänsä "oppimaan ja kuuntelemaan".

3.3.2 Epädemokraattinen hallinto

Vielä 1980-luvun puoliväliin saakka useimmissa kehitysmaissa oli voimassa yhteen poliittiseen puolueeseen perustuva hallintojärjestelmä. Puolueeseen kuulumattomilla ei ollut mahdollisuutta ilmaista tai toteuttaa vaihtoehtoisia näkemyksiä valtion hallintoelimissä. Myös yhden miehen diktatuurit ja sotilashallinnot olivat yleisiä. Tällä hetkellä suurimmassa osassa kehitysmaita on demokraattisiin vaaleihin perustuva monipuoluejärjestelmä, mutta uudet puolueet ovat vielä monissa maissa nuoria ja kokemattomia. Myös ensimmäistä kertaa elämässään äänestämään joutuvat maaseudun asukkaat ovat helposti erilaisen lahjonnan ja poliittisten lupauksien uhreja.

3.3.3 Sosiaalisektorin laiminlyönti

Edellä mainittujen tekijöiden johdosta kehitysmaiden hallitukset ovat investoineet enemmän sellaisille aloille, joista ei ole suoraa hyötyä maiden asukkaille. Koulutukseen, terveydenhuoltoon, maatalouteen ja ympäristönsuojeluun käytetään yhä murto-osa varoista, vaikka lukutaidottomuus ja lasten aliravitsemus ovat yleisiä. Lisäksi lukuisat ihmiset kuolevat tauteihin, jotka olisivat helposti estettävissä rokotuksilla ja riittävällä hygienialla. Naisten, lasten ja nuorten asema on jatkuvasti heikentynyt, vaikka juuri he ovat avainasemassa maiden kehittymisen kannalta. Samalla monissa kehitysmaissa käytetään huomattavia summia asevarusteluun, vaikka varsinaista sotilaallista uhkaa ei lähialueilla olisikaan.

3.3.4 Korruptio

Epädemokraattinen hallinto ja osallistumisen puute ovat korruption keskeisimpiä syitä. Lisäksi korruptiota aiheuttavat matala palkkataso ja huonot julkiset palvelut. Korruptiolla tarkoitetaan sekä julkisen omaisuuden väärinkäyttöä että lahjusten antamista jonkun tavoitteen (palvelun, aseman, kohtelun) saavuttamiseksi. Esimerkiksi entisen Zairen (nyk. Kongon Demokraattinen Tasavalta) diktaattori Mobutu Sese Seko käytti lähes kaikki valtion varat oman perheensä ja sukunsa rikastumiseen.

Päivittäinen lahjonta voi puolestaan tapahtua vaikka seuraavanlaisessa tilanteessa: Mies tuo sairaan poikansa sairaalaan, jossa lääkärillä ei ole pitkän jonon vuoksi aikaa vastaanottaa poikaa. Mies tarjoaa lääkärille lahjusta, jolloin hän saa poikansa tarkastettavaksi ja hädin tuskin palkallaan toimeen tuleva lääkäri kovasti tarvitsemaansa lisärahaa. Sitten miehen täytyisi viedä poika lentokoneella pääkaupungin hyvään sairaalaan. Lentokentällä hänelle kerrotaan koneen olevan täynnä, mutta jälleen setelitukku pelastaa hänen poikansa hengen; hän saa lentolipun ja alipalkattu lentovirkailija hetkellisen palkankorotuksen.

3.3.5 Ihmisoikeuksien loukkaukset

YK:n ihmisoikeuksien julistuksen mukaan ketään ei saisi syrjiä rodun, uskonnon, sukupuolen, poliittisen vakaumuksen tai mielipiteen vuoksi. Silti kehitysmaissa edellä mainitut tekijät ovat johtaneet ihmisten kidutuksiin, vangitsemisiin ja jopa massamurhiin. Etelä-Afrikka oli pitkään maa, jossa perustuslaki takasi eri oikeudet valkoiselle ja mustalle väestönosalle. Monissa maissa vallassa oleva puolue on yhdessä poliisin kanssa "vaientanut" poliittisen opposition ja erityisesti ne henkilöt, jotka ovat avoimesti kritisoineet vallanpitäjien heikkoja kohtia, kuten korruptiota, vaalivilppiä, väärinkäytösten ja petosten peittelyä jne.

Ruandassa ja Burundissa on viimeisten vuosikymmenien aikana ollut lukuisia valtiovallan yllyttämiä ja toimeenpanemia massamurhia, jotka ovat kohdistuneet tiettyihin ihmisryhmiin. Näissä yhteenotoissa pääsyynä ovat olleet poliittiset erimielisyydet, mutta etnisellä taustalla on myös ollut merkitystä. Uskonto on aiheuttanut ihmisoikeuksien loukkauksia mm. sellaisissa maissa, joissa valtaa pitävä väestö kuuluu tiettyyn uskontokuntaan ja järjestelmällisesti syrjii muihin uskontoihin kuuluvia väestönosia. Kristityt ja muslimit eroavat monissa maissa, kuten esimerkiksi Sudanissa, paitsi uskonnollisesti, myös maantieteellisesti ja etnisesti toisistaan.

Naisten syrjintä on yleistä lähes kaikissa kehitysmaissa, mutta myös hyvin kulttuurisidonnainen ilmiö, jonka vuoksi siihen puuttuminen tai sen muuttaminen on varsin vaikeaa. Länsimaisesta näkökulmasta esimerkiksi moniavioisuus voi näyttää todelliselta naisten hyväksikäytöltä, mutta paikallisten naisten mielestä se voi olla hyvinkin käytännöllinen järjestelmä työnjaon ja sosiaalisen statuksen kannalta.

Kehitysmaiden naisten seksuaalinen itsemääräämisoikeus on noussut yhdeksi tärkeimmistä yleiseen kehitykseen vaikuttavista asioista. Naisten koulutustasolla on todettu olevan selvä yhteys perheiden lapsilukuun ja yleiseen hyvinvointiin. Silti monet tytöt tulevat raskaaksi jo kouluiässä ja heidän koulunkäyntinsä katkeaa –useimmiten loppuiäksi. Kaikki eivät tule raskaaksi tahallaan, sillä tietoisuus ehkäisyvälineistä on puutteellista ja niiden saatavuus on monille ongelma.

ŠInternetix / Hikloch Ogola & Julia Jänis